Puheeni veteraaneille ja itsenäisyydelle

Share |
06.12.2016

Eduskunnan I varapuhemies, kansanedustaja Mauri Pekkarinen Laukaassa, Keski-Suomen sotaveteraanipiirin 50-vuotisjuhlassa 29.10.2016.

 

Kunnioitetut veteraanit, hyvä juhlayleisö!

 

Kaksi otetta kirkollisista ilmoituksista tältä vuodelta Laukaan seurakunnasta:

 

Ajasta iäisyyteen siirtynyt Herman Ottavainen 94 vuoden iässä;

 

Kasteessa otettu seurakunnan jäseneksi Oskar Frans Mikael Piilonen. 

 

Herman Ottavaisessa läheiset menettivät rakkaansa. Me kaikki suomalaiset menetimme yhden kunniakansalaisistamme, sotiemme veteraaneista.

 

Herman Ottavaisen poismenon kanssa samaan aikaan Anni ja Eerikki Piilosen perheessä pienokaisen syntymä merkitsi odotuksen ja ilon täyttymystä.

 

Meille muille suomalaisille tämä pienokainen, Oskar Frans Mikael, on yksi niistä noin 55 000 tuhannesta tänä vuonna syntyvästä toivon tähdestä, joille meidän on aikanaan vuoro jättää tämä maa.

 

Tätä on sukupolvien vaihtuminen.

 

Herman Ottavaisen ensimmäisiä elonpäiviä sävyttivät itsenäisen Suomen synnyn korkeat, jopa myrskyisät, aallot.

 

Kansallisromantikkomme Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, Uuno Cygnaeus, Akseli Gallen-Gallela, Jean Sibelius ja monet muut olivat taiteen suurenmoisin saavutuksin herättäneet ja sytyttäneet kansakunnan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosina. Hannes Kolehmainen oli juossut Suomen maailmankartalle, antanut intoa, itseluottamusta ja toivoa itsenäisyydestä.

 

Maailman pauhatessa ympärillä tuo toivo itsenäisyydestä oli muuttunut Suomessa todeksi. Vaikka kansakunta oli poliittisesti vielä kovin hajanainen, se oli valmis itsenäistymään joulukuun kuudentena 1917. Mutta ehyt se ei vielä ollut.  

 

Juuri itsenäistynyt Suomi ajautui sodista synkimpään, kuukausien mittaiseen sisällissotaan, veli veljeä vastaan.

 

x x x

 

Tällaiseen Suomen sarastukseen laukaalainen veteraanimme syntyi. Hän eli ensimmäiset vuotensa kansalaissodan aiheuttaman trauman, mutta ennen muuta itsenäisyyden nostattaman toivon isänmaassa.

 

Veteraanimme varttuessa lapsesta nuoreksi ja kohta aikuisuuden kynnykselle, haki kansakuntakin vielä monessa itseään. Horjahdellen, mutta sivistyksen ja työn voimaan uskoen ja luottaen, noustiin.

 

Yksi kansallisen nousun, sivistyksen ja yhtenäisyyden luomisen tärkeimmistä instituutioista oli koulu.

 

Jo paljon ennen itsenäisyyttämme suomalaiset isät, äidit ja heidän johtajansa olivat J. V. Snellmanin sanoin oivaltaneet, että pienen syrjäisen maan kaikkinainen menestys on sen sivistyksessä.

 

Mutta suomalainen koulu ei vain sivistänyt, vaan se myös paikkasi kansalaissodan haavoja itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä. Paikallista kansakoulua kävivät rinta rinnan talonpojan ja entisen torpparin, metsurin sekä tehtaanjohtajan pojat ja tytöt.

 

Niin monesta muusta tuon ajan maasta poiketen, Suomessa tie korkeampiin opintoihin alkoi yhä useammin riippua nuoren lahjakkuudesta, eikä vanhempien varallisuudesta. Se puolestaan takasi sen, että edustajat talouden, hallinnon ja politiikan johtoon nousivat kansakunnan kaikista kerroksista.

 

Kun sitten maailman myrskyt nousivat uudelleen 1930-luvun lopussa ja Suomi joutui sotaan, ristiriidat oli haudattu ja isänmaata puolustamassa oli yhtenäinen kansa.

 

Suomalainen sotilas ja koko kansa taistelivat.

 

Suomen ja koko maailman historiaan kirjoitettiin kohta uskomattoman uljas lehti.

 

Jean Sibeliuksen jo vuosia ennen sodan alkua Finlandian säveliin nerokkaan taiteellisesti tiivistämä suurenmoinen tunnelataus isänmaallisuudesta ja oman puolustamisesta levisi yli maailman. Pienen kansan urhoollinen taistelu sai noissa sävelissä koko maailmassa valtaisan huomion.

 

Suomalainen sotilas taisteli, torjui vihollisen ja turvasi itsenäisen isänmaan. Kymmeniltä tuhansilta se vaati suurimman mahdollisen uhrin. Sadattuhannet palasivat, osa haavoittuneina, Herman Ottavainen heidän joukossaan.

 

Isänmaan pelastamisen ainutkertaisen merkityksen ymmärtäminen on jokaiselle omakohtainen asia.

 

Olin 1990-luvun alussa Suomen hallituksen edustajana tilaisuudessa seurata Viron itsenäistymisen juhlaa.

 

Kun näin sen hartauden ja liikutuksen, joka valtasi niin nuoren kuin vanhemmankin virolaisen, ymmärsin voimakkaammin kuin koskaan ennen, mitä oli ollut itsenäisyyden menettäminen ja sen takaisin saaminen puolen vuosisadan jälkeen. Ymmärsin sen, minkä kaiken Suomen veteraanisukupolvi oli meillä turvannut.  

 

x x x

 

Sodasta itsenäisenä selviytyneessä Suomessa aseet vaihtuivat auroihin. Suuri siirtolaiskysymys hoidettiin. Viimeisistä oikeista olympialaisista saatiin lisää itseluottamusta, innostusta ja myös tunnustusta.

 

Sodasta selviytyneiden miesten voimin käynnistettiin maan jälleenrakennus. Suomen sija kansojen joukossa oli asemoitava uudelleen, nyt rauhan ja rinnakkaiselon pohjalle, vuodesta 1955 lähtien Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jäsenenä.

 

x x x

 

1960-luvun lopulta lähtien läpi 1970-luvun elettiin suurten yhteiskunnallisten murrosten, reformien ja vähän radikalisminkin aikaa. 

 

Läpi murrosten, osin sotakorvauksia varten kohonnut teollistuminen, sen laajeneminen ja nykyaikaistuminen loivat kuitenkin uutta aineellista perustaa ja menestystä. Maataloustuotanto kasvoi joidenkin mielestä liiankin suureksi.

 

Kaikille ei löytynyt työtä. Satojentuhansien oli lähdettävä työnhakuun Ruotsiin.

 

Viimeistään peruskoulu-, sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistusten toteuttaminen muovasivat Suomesta nykykäsitteisen hyvinvointiyhteiskunnan.

 

Presidentti Urho Kekkosen ja Etykin ansiosta Suomi alettiin tuntea vähitellen myös Euroopan ja maailman rauhan rakentajana.

 

Mutta maalla ei ollut kuitenkaan malttia vaurastua. Elimme 1980-lopun vuosina huikeasti yli varojemme. Suistuimme lamaan, nousimme sieltä ja liityimme vähän ristiriitaisin tuntein Euroopan unioniin.

 

Nokian ja kännyköiden myötä otimme 2000-luvulle tultaessa paikkamme maailman kehityksen kärjessä. Mutta taaskaan ei meillä oikein ollut malttia vaurastua. Olemme menettäneet kilpailukyvystämme suuren siivun. Yhteiseen valuuttaan, euroon, liittyminen vei perinteisen devalvaation keinona palauttaa kilpailukyky.

 

Nyt valtiovalta etsii sellaista kilpailukykysopimuksella ja niin sanotuilla rakenteellisilla uudistuksilla.

 

Uskon lujasti, että yhteistyöllä nousemme jälleen.

 

Maailmanpolitiikassa näemme kaikki tänään, että säät ovat kylmenneet. Kansainväliset kriisit, kymmenet sodat ja suurvaltojen suhteiden ongelmat sekä paheneva terrorismi haastavat myös Suomen oman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan.

 

Näissä oloissa on äärimäisen tärkeää, että Suomi on valpas ja että suomalainen sotilas kykenee puolustamaan isänmaataan, jos sellaiseen tarve tulee.

 

Olemme liittoutumattomia, jos se palvelee parhaiten asiaamme ja liittoudumme omista lähtökohdista, jos sellaisen tekeminen osoittautuu joku päivä välttämättömäksi. Eduskunnan käsittelyssä olevassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa tulemme arvioimaan turvallisuuteemme vaikuttavan toimintaympäristön, sen muutokset ja uhat ja tekemään linjaukset tarvittavasta.

 

Tärkeätä on huolehtia myös sisäisestä turvallisuudesta, johon ihmismassojen liikehdintä tuo omat haasteensa. Siitäkin selvitään.

 

x x x

 

Arvoisat veteraanit, hyvät juhlavieraat!

 

Tällaiseen isänmaahan – teidän muiden veteraanien tavoin – veteraanimme Hermanni Ottavainen syntyi, tällaisessa hän varttui, tällaista isänmaata hän puolusti, tällaisen isänmaan rakentamiseen hän osallistui sodan jälkeen ja tällaisessa maassa hän ehtoopäivänsä vietti.

 

Yhteiskunnan herääminen tukemaan sodasta selvinneitä veteraaneja tapahtui hitaasti.

 

Vasta 1960-luvulle käännyttäessä nousivat veteraanien asunto-, kuntoutus- ja terveydenhoitoasiat merkittävämmin esille. Samalla tarve veteraanien järjestäytymiseen kasvoi.

 

Eri vaiheiden jälkeen vuonna 1964 Suomen Sotaveteraaniliitto sai nykyisen järjestörakenteensa. Ensimmäiset piirijärjestöt, Etelä-Pohjanmaalle, Helsinkiin ja Pirkanmaalle, perustettiin seuraavana vuonna ja Keski-Suomeen vuonna 1966.

 

Sotaveteraanien paikallisyhdistyksillä ja piirijärjestöillä on ollut Keski-Suomessakin suuri merkitys sekä veteraanien henkisen ja osin myös aineellisen tuen antajana ja veteraanien oikeuksien ajajina.

 

Järjestöissä on myös koottu ja tallennettu veteraaniperinnettä ja ylläpidetty yhteenkuuluvaisuutta.

 

Kiitos veteraanijärjestöjen, veteraaniasian huomasi vähitellen myös valtiovalta.

 

Vaikka valtiovallan rooli veteraaniasioiden aineellisessa hoitamisessa on vuosikymmenten saatossa kasvanut merkittävästi, se ei ole koskaan riittävä, eikä se ole vähentänyt veteraanijärjestöjen roolia veteraanien asioiden hoitajana. 

 

Itsenäisen Suomen täyttäessä ensi vuonna 100 vuotta, hallitus on valmistellut veteraaniasiainneuvottelukunnan esitysten pohjalta veteraanipaketin, jonka keskeisin tavoite on lisätä merkittävästi veteraanien kotipalveluja. Tavoite on mitoittaa julkinen tuki niin, että jokainen noin 5500:sta kotona asuvasta veteraanista pääsee julkisen, kotiin tuotavan, tuen piiriin.

 

Uskonkin, että kun Hermanni Ottavainen ummisti joitakin aikoja sitten silmänsä, hän, maailmanpolitiikan vähän tummemmista pilvistä huolimatta, oli vakuuttunut siitä, että V. A. Koskenniemen sodan jo sytyttyä vuonna 1940 Jean Sibeliuksen Finlandiaan kirjoittamista sanoista oli tullut totta: ”Yön vallat aamun valkeus jo voittaa, sun päiväs’ koittaa, oi synnyinmaa”.

 

x x x

 

Piilosen perheen Oskar Frans Mikael saa aineellisesti sittenkin vauraan, yhteiskunnallisesti vakaan ja sivistyksellisesti valppaan ja valveutuneen isänmaan.

 

Olemme osa Euroopan unionia. Olemme menetyksistämme huolimatta edelleen maailman kolmenkymmenen vauraimman maan joukossa.

 

Olemme yksi maailman tasa-arvoisimmista ja turvallisimmista maista. Luetteloa monista hyvistä voisi jatkaa.

 

x x x

 

Olemmeko siis aikuissukupolvena tehneet tehtävämme? Elävätkö Oskari ja uusimmat sukupolvemme ikuisessa onnelassa?

 

Ei ihan näinkään. 

 

Pääomat risteilevät tänään rajojen yli sinne, missä pikavoitot ovat suurimpia. Työ ja tavaroiden tuotanto hakeutuvat rajoja kyselemättä nopein liikkein sinne, missä kannattavuus on paras. Työnjako maiden kesken muuttuu. Rajat madaltuvat.

 

Emme voi enää missään sulkea silmiämme yhteisiltä ongelmilta, esimerkiksi terrorismilta ja maailman ympäristöuhkilta.  

 

Kaiken lisäksi etenkin sodat Ukrainassa, Syyriassa ja Irakissa ja rujot terroriteot esimerkiksi Ranskassa kertovat, että kriisit ja epävarmuus ovat totta myös Euroopassa. Siitä kertovat myös ne miljoonat ihmiset, jotka ovat suunnanneet sotaa käyviltä alueilta kohti Eurooppaa, pakolaisina tai monesti myös muilla motiiveilla.

 

Oskarille ja muille lapsillemme isänmaatamme rakentavina aikuisina meidän on tunnustettava, ettei Suomikaan voi sulkea silmiään ympärillä tapahtuvasta. Emmekä voi mitenkään luottaa siihen, ettei mikään paha koskaan kohdistuisi meihin.

 

Siksi on selvää, että myös tulevaisuudessa meidän on kyettävä puolustamaan isänmaatamme. Selvää on myös se, että meidän on eri tavoin osallistuttava omalta vähäiseltä osaltamme maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseen, liennytyksen ja rauhan hakemiseen neuvotteluteitse ja myös pakolaiskysymyksen hallittuun hoitamiseen.

 

Turvallisuuden ja rauhan ohessa meidän, aikuissukupolven, on huolehdittava myös siitä, että jätämme jälkeemme tuleville sukupolville edellytykset omaan hyvinvointiyhteiskuntaansa.  

 

Ja siihen meillä on mahdollisuudet.

 

Vaikka juuri nyt elämme syvän taantuman oloissa, emme saa unohtaa, että meillä on ne menestyksen eväät, joiden varassa kansakunnat maailmassa nousevat, jos toimivat oikein. Meillä on luonnonvaroja, osaamista ja toimiva yhteiskunta.

 

Runoilija oli väärässä kirjoittaessaan aikoinaan, että ”on Suomi köyhä ja siksi jää!”:

 

Meillä on metsää ja malmeja, mineraaleja enemmän kuin yhdelläkään toisella EU-maalla;

 

Meillä on valtavasti osaamista;

 

Meillä on toimiva yhteiskunta, infra, instituutiot, yhteiskuntarauha ja vakaus.

 

Hyödyntääksemme tämän kaiken, meidän on pidettävä huolta koulutuksesta, tutkimuksesta, tehtävä enemmän työtä ja yritettävä entistä kovemmin. Tarvittavan yhteenkuuluvaisuuden varmistamme silloin, kun ne, joilla jo on, tinkivät eniten kulutuksestaan, tuloistaan ja vaurastumisen vauhdistaan heikompien hyväksi.

 

Näin toimien meillä on kaikki edellytykset varmistaa se, että Oskar Frans Mikaelilla ja muilla kasvavilla lapsillamme on aineelliset mahdollisuudet entistä parempaan koulutukseen ja sitä kautta tulevaisuuteen.

 

Juuri tänään kansojen vaeltaessa sotien jaloista, haluan korostaa, kuinka tärkeää juuri meidän sukupolvemme on tiedostaa ja tunnustaa yhtä aikaa paikallisuuden, isänmaallisuuden ja kansainvälistymisen merkitys lapsiemme tulevien sukupolvien kasvattamisessa, erityisesti koulun tehtävässä. 

 

Tärkeää siis on, että opetamme nuoremme tuntemaan juurensa, kotiseutunsa ja isänmaansa ja antamaan arvon niille. Mutta tärkeää on myös oppia kansainvälistymään ja kohtaamaan maailman supistumisen, maapallomme olot ja ongelmat. Aivan erityisen tärkeää on, että nuoremme tekevät tämän kirkkaille arvoille ja ihanteille, rakennettu kompassi kädessään.  

 

Kristillissiveelliset ihanteet ja arvot, oikeat käsitykset hyvyydestä, totuudesta ja kauneudesta sekä toisen ihmisen huomioiminen lähellä ja kaukana ovat tällaisen kompassin kelpo ainespuita. Samoin on tietoisuus omista juurista ja isänmaasta.  

 

Viestini on siis, etteivät isänmaallisuus ja kansainvälisyys ole vahvan arvoperustan omaavalle toistensa vastakohtia, vaan toistensa välttämättömiä täydentäjiä. Juurensa, itsensä ja isänmaansa terveellä tavalla tunteva kykenee antamaan enemmän myös muille, ymmärtämään paremmin myös muita, menettämättä itse mitään.

 

Sellainen asenne voisi olla myös pienen pieni askel kohti ihmiskunnan ikuisen toivon täyttymistä – sen, että sodat maailmasta voisivat väistyä ja rauha saada sijansa.

 

x x x

 

Arvoisat juhlavieraat!

 

Veteraanimme veivät aikoinaan sukupolvien viestikapulaa juoksuhaudoissa, taistelutantereilla ja sen jälkeen isänmaamme uudisrakentamisessa.

 

Teidän – kunniakansalaistemme – jälkeen meidän, sodan jälkeen syntyneiden vastuulla on saman tekeminen rauhan oloissa – henkisesti, sosiaalisesti ja aineellisesti vahvan ja turvallisen isänmaan jättäminen meidän jälkeen tuleville. 

 

Juuri meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että myös Oskar Frans Mikael Piilonen ja hänen sukupolvensa pystyvät siihen samaan, kun heidän aikansa koittaa.

 

Kysyin nuorimmalta tyttäreltämme, pienen lapsen äidiltä, kuka tai ketkä tämän päivän säveltäjistä ja sanoittajista voisi opastaa vuosiksi eteenpäin Oskar Frans Mikaelille ja muille tänä vuonna syntyville jotain sellaista mitä J. L. Runeberg, V.A. Koskenniemi ja Jean Sibelius antoivat nyt väistyvälle sukupolvelle.  

 

Vastaus oli Sami Hurmerinnan sävellys ja Mikko Alatalon sanoitus Hymypoika, jonka Maarit Hurmarinta levytti pari vuosikymmentä sitten:

 

Ole nuori aina reilu, rohkea ja katso valoon päin.

 

Näin sanoit mulle hymypoika, ystäväin.

 

Sä maailmaa paranna, mut muista, että ihmiselämässä, et ilman ystävää.

07.07.2017Aalto leikittelee myös Keski-Suomella!
10.05.2017Puhe Jätelaitospäivillä Jyväskylässä
29.04.2017Vai pitäisi kädet sitoa!
31.03.2017Mauri tavattavissa 1.-3.4.2017
23.03.2017Mauri liikkeellä 25.-27.3.2017
17.03.2017Mauri tavattavissa
10.03.2017Maurin kuntavaaliteesit
19.01.2017Kiitos hienosta tapahtumasta!
18.01.2017Kahdet suorat vaalit riittävät
13.01.2017Puhe Kuntaliiton ja Keski-Suomen maakuntaliiton seminaarissa

Siirry arkistoon »