Suomen puolustettava vientiään

Keskiviikko 12.9.2012

 

Euroopan parlamentin eilinen äänestys rikkidirektiivistä oli surkea esitys siitä, kuinka osa Suomen omista europarlamentaarikoista voi ympäristöhurmiossaan toimia maamme etuja vastaan. Kokoomuksen, SDP:n ja vihreiden keskeiset europoliitikot ajoivat Itämeren alueelle moninkertaisesti tiukemmat rikkipäästörajat kuin esimerkiksi Välimeren alueelle.

Ratkaisu merkitsee Suomen elinkeinoelämälle ja työlle valtavasti suurempaa rasitetta kuin muille eurooppalaisille maille. Meidän vesialueillamme, Itämeren altaan alueella, rikkipäästöt tulee vähentää nykyisestä 1 prosentista 0,1 prosenttiin vuoden 2015 alusta. Esimerkiksi Välimeren alueen maat ryhtyvät soveltamaan 0,1 sijasta 0,5 prosentin raja-arvoa, ja sitäkin vasta vuonna 2020. 90 prosenttia viennistämme kulkee meritse. Lisäkustannukset ovat pahimmillaan kenties miljardin euron mittaiset vuodessa. Maan hallituksen lupaamat 30 miljoonaa euroa ovat mitättömän pieni yritys korjata virhettä.

 

Rikkipäästöjen vähentäminen on sinänsä välttämätöntä. Vähennystoimet meille tärkeillä merialueilla pitää kuitenkin mitoittaa Suomelle aikataulun ja vaativuuden osalta samanlaisiksi muiden eurooppalaisten valtioiden kanssa. Tästä syystä päästöjen vaativimmille kiristyksille tulee saada edes samat siirtymisajat kuin Välimeren maille. Suomen hallituksen tulee äänestää häviönkin uhalla esitettyä rikkidirektiiviä vastaan kun asia lopullisesti käsitellään EU:n ministerineuvostossa.

 

Avainsanat: rikkidirektiivi, Suomi, kustannukset

Suomi EU:n aluetuen suuri maksaja

Maanantai 20.8.2012 klo 9:33

 

 

 

EU:n aluepolitiikka nielee jo noin kolmanneksen unionin vajaan 150 miljardin euron suuruisesta vuosibudjetista. Sen osuus on toiseksi suurin ja lähentelee jo suurimman menoerän, eli maataloustuen määrää.

Jäsenmaista eniten tukea saa Puola, noin 10 miljardia euroa vuodessa. Viiden miljardin euron tuntumassa ovat myös Italia ja Espanja. Lähes yhtä paljon saavat myös mm. Kreikka, Unkari ja Portugali. Asukasta kohti yhteisillä varoillamme tuetaan eniten Viron ja Tsekin kehitystä eli yli 350 eurolla/asukas/vuosi.

Ensi vuonna päättyvällä seitsemän vuoden mittaisella ohjelmakaudella Suomi on saanut vuosittain keskimäärin runsaat 240 miljoonaa euroa. Asukasta kohti tämä on noin ollut 45 euroa/asukas/vuosi. Maiden sisällä tuen määrät vaihtelevat. Suomessa korkeimman tuen alueella on saatu noin 120 euroa/asukas/vuosi.

Unionin aluerahojen käyttöä EU ohjailee erityisillä aluekehitysohjelmilla. EU- rahan saamisen ehtona on, että hankkeissa on aina mukana myös kansallista rahaa.

Laskennallisesti Suomi maksaa jo tällä hetkellä EU:n alue- ja rakennerahoituksesta reilut 600 miljoonaa euroa vuodessa. Siitä takaisin oman maamme aluekehityksen tarpeisiin olemme saaneet runsaan kolmanneksen. Suomi siis maksaa nettona joka vuosi EU:n "heikkojen maiden aluekehityksestä" yli kaksi kertaa määrän, minkä käytämme verovaroja omien yritystemme alueperusteisiin tukiin vuodessa.

Erikoista onkin, että julkisuudessa kotimaiseen aluerahoitukseen on kohdistunut paljon suurempi huomio ja kritiikki kuin muun Euroopan yrityksille lähettämäämme tukeen.

Nettohyöty EU- rahoitteisista aluehankkeista jää sanottuakin vähäisemmäksi. Näin käy siksi, että EU-ohjelmiin liittyy valtava byrokratia, asioiden hallinnollinen pyöritys ja hankkeita hankkeiden vuoksi. Suomessakin EU:n aluerahoituksen byrokratiaa työllistää monta sataa henkilöä. Koko unionin tasolla kysymys on kymmenistä tuhansista EU:n aluerahojen hallinnoijista. Byrokratia vie eräiden arvioiden mukaan lähes neljänneksen koko EU:n alue- ja rakennerahoituksesta.

Jäsenmaiden käsittelyssä on parhaillaan EU:n komission uusi rahoituskehitys vuosille 2014 - 2020. Suomen maksuosuus kaavaillusta runsaan 1.000 miljardin euron, vajaan 150 mrd/v, rahoituskehyksestä tuskin laskee. Sitäkin suurempi on mahdollisuus, että Suomi saa EU:n kukkarosta oman aluekehityksensä tarpeisiin tähänastistakin vähemmän. Vaarana on, että kun rahoitamme EU:n aluepolitiikkaa kolmella yksiköllä, saamme siitä yhden takaisin.

Suomen kannattaa mielestäni asettua selvästi EU- budjetin kasvua vastustavien maiden rintamaan.

Alue- ja rakennepolitiikka on jo aikoja sitten tullut keskeiseksi osaksi unionin aineellista politiikkaa ja pyrkimystä vähentää unionin alue-eroja. Jos unionin yhteisesti rahoittamat tehtävät voisi kuitenkin päättää puhtaalta pöydältä, en kuuna päivänä sisällyttäisi aluepolitiikkaa unionin arkkitehtuurin ja rahoituksen piiriin.

Toimet tasapainoisen aluekehityksen turvaamiseksi voitaisiin hoitaa paljon paremmin ja tehokkaammin kansallisin ratkaisuin. Heikoimpien maiden tarvitsemaa "tukea" niiden aluekehitykselle voitaisiin tarvittaessa osoittaa keventämällä niiden jäsenmaksuja unionille. Kevennysten saamisen ehtona voisi olla se, että jäsenmaahan näin jäävä raha käytettäisiin alue-erojen tasaamiseen ja aluekehityksen vahvistamiseen.

Avainsanat: EU, aluetuki, aluetuen, Suomi