Euro ja Waterloo (ksml mieipidekirjoitus 27.12.15)

Sunnuntai 27.12.2015

Jo ennen euron syntyä vuonna 1999 sen piti olla selvää: EMU:sta ja eurosta, oli tuleva monelle Waterloo. Niinistö ja Lipponen veivät kuitenkin Suomen euroon ilman kansanäänestystä.  Keskusta äänesti vastaan. 

Tein puoluekokoukselle vuonna 1997 raportin, jossa perustelin, miksi ei eurolle.  Euromaiden taloudet olivat ja ovat rakenteeltaan, tuottavuudeltaan ja bkt/asukas- tasoltaan hyvin erilaiset ja kansalaisten mentaliteetit eri puusta. Ne soveltuvat huonosti, niin kuin nyt on nähty, samaan valuuttaunioniin.

Juuri Suomen kaltaiset muut pohjoiset maat jäivät kaiken lisäksi euron ulkopuolelle. Viimeistään silloin oli nähtävissä, että euro ajaa meidät vaikeuksiin, jos ja kun kohtaamme talousongelmia, jotka eivät koske muuta euroaluetta (epäsymmetrinen shokki). Ja juuri tuollaisessa lirissä nyt olemme.

USA:sta 2008 lähtenyt finanssikriisi merkitsi jo romahdusta myös Suomessa. Rinnan sen meiltä meni kilpailukyvystä suuri siivu, kun palkat nousivat rutkasti, kiitos kokoomuksen.

Kaiken kukkuraksi Suomen talouteen iskivät, meistä osin riippumatta, metsäteollisuuden, IC- sektorin ja Venäjä-kaupan ongelmat. Epäsymmetrinen shokki on juuri sitä, että ne iskivät meille, mutteivät muihin euromaihin ainakaan yhtä lujasti.

Euro ei reagoi kilpailukykymme palauttamiseksi. Se ei devalvoidu pienen Suomen suuriinkaan rakenteellisiin tai shokki-ongelmiin.

Talouspolitiikan kolmesta keskeisestä ”ohjaussauvasta”, 1. rahapolitiikka, 2. finanssipolitiikka ja 3. tulo- ja työmarkkinapolitiikka, yksi on nyt siis pois.  Kahden tulisi toimia sitäkin tehokkaammin. Tämän tunnustivat työmarkkinajärjestöt euro-jäsenyyttä kannattaessaan. Ja sen heidän toivoisi muistavan nytkin. 

Kataisen ja Stubbin hallitukset yrittivät korjata tilannetta ensin pieleen mennein rakenneuudistuksin (kunta- ja sote). Sitten finanssipoliittisin toimin eli julkisten menojen leikkauksilla ja verojen kiristämisillä.

Tuolla tiellä talous kuitenkin supistui, kun riittävät toimet kasvun hyväksi puuttuivat. Työmarkkinoiden sinänsä vastuullinen tuloratkaisu oli tilanteeseen riittämätön. Seurauksena oli työttömyyden raju kasvu vuodesta 2011 vuoteen 2015 peräti 100.000 työttömällä.

Sipilän hallituksen toimin työpaikkojen määrä on jo saatu varovaiseen kasvuun. Työttömyys kuitenkin kasvaa. Suomen saaminen kunnolla ylös suosta hallitus ja Suomi tarvitsevat nyt a) rakenneuudistuksia, b) julkisia menoja hillitsevää ja kasvua vauhdittavaa finanssipolitiikkaa ja vielä c) yhteiskuntasopimuksen.

Rakenneuudistuksilla tähdätään julkisten menojen vähentämiseen ja talouden hidasteiden purkamiseen. Siksi tarvitaan sote- ja maakuntahallinnon uudistukset sekä byrokratian purkamiset. Ne auttavat pitkän päälle, kunhan ne saadaan periaatepäätöksistä lopullisiksi ratkaisuiksi. Uudistukset mm. työmarkkinoilla rohkaisisivat investoimaan nopeamminkin.

Välttämätöntä on myös finanssipolitiikan kääntäminen tukemaan talouden kasvua ja menojen hillintää.

Meno, jossa syömme rutkasti enemmän kuin tienaamme, ei käy. Lähes kaikesta on siksi pakko leikata. Se on tehtävä oikeudenmukaisesti. Vahvempien on kannettava suurin vastuu.

Oppositio sanoo, että he leikkasivat jo ja ettei enää tarvitse leikata. Jos Kataisen ja Stubbin hallitusten leikkaukset olisivat johtaneet talouden ja työllisyyden kasvuun, ei Sipilän hallitus leikkaisi. Jos olisimme viimeiset neljä vuotta kyenneet euron ulkopuolelle jääneen Ruotsin talouskasvuun, kansantuotteemme olisi tänään vuodessa lähes 20 miljardia euroa suurempi kuin se nyt on. Nyt kansantuotteemme kyntää tämän päivän hinnoin vuoden 2006 tasolla.

Julkisten menojen kasvulle on vaihtoehto. Se on talouden saaminen kasvuun ja ihmiset työhön.   

Tähän tähtäsi ns. yhteiskuntasopimus, jolla parannetaan kustannuskilpailukykyä. Talouden kasvu/lasku syntyy kaavasta: kasvu/lasku = työn tuottavuuden muutos x työpanoksen määrän muutos.  Niinpä kasvun varmistamiseksi on työn tuottavuutta, määrää tai molempia siis kyettävä parantamaan. Asiassa voisi auttaa myös paremmin toimivat työmarkkinat, mahdollisuudet sopia paikallisesti, kunhan samalla parannetaan työntekijän turvaa.

Ainakin niiden, jotka olivat euro- jäsenyyden kannattajia, toivoisikin vielä kerran tekevän kaiken voitavan, että yhteiskuntasopimus tai sen tapainen saataisiin aikaiseksi. Jos työmarkkinoilla ei synny kustannuskilpailukykyä riittävästi parantavia ratkaisuja, on hallituksen toimittava. Sen on silloin tartuttava toimiin, jotka se varmasti, ei mahdollisesti, voi viedä lävitse.

Jos taas ay- liikkeenkin piiristä kuuluneet puheet ns. fiskaalisesta devalvaatiosta maistuvat muita malleja paremmin ja jos ne rakennetaan vastuullisesti ajatellen myös niitä, jotka eivät ole työssä samoin kuin tulevia sukupolvia ajatellen, olisi tuokin kortti katsottava. Muttei sekään riitä ilman eräitä muita kasvua ja työllisyyttä parantavia uudistuksia.

Fiskaalinen devalvaatiohan tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että työn välillisiä kustannuksia työnantajille madalletaan, mutta esim. kuluttamisen verotusta samalla kiristettäisiin. Ei helppo juttu tämäkään.

Mikäli yhteiskuntasopimus tai sen sukuinen kustannuskilpailukykyä parantava ratkaisu saataisiin aikaiseksi, se takaisi sen, että suomalainen työ ja sen tulokset menisivät vähitellen kaupaksi maassa ja maailmalla, viimeistään vuodesta 2017/2018 lähtien. Tässä tilanteessa Sipilän hallituksen ei kuitenkaan kannattaisi juuttua odottelemaan sinne saakka nollakasvun tiellä.

Yhteiskuntasopimuksen syntymiselle ehdollistettujen veronkevennysten lisäksi hallitus voisi tuossa tapauksessa käynnistää mittavammakin kasvu- ja elvytysohjelman, joka vaikuttaisi heti. Työllisyyttä ja investointeja parantava lisävelkakaan ei silloin ole synti, jos näkymä kasvusta on jatkossa varma.

Hyvää ja rauhaisaa Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Mauri Pekkarinen

Avainsanat: talaous, euro

Suomen euroratkaisut tienhaarassa

Torstai 6.9.2012

 

 Kaikesta näkyy, että eurokriisissä on edetty uuteen, ratkaisevaan vaiheeseen.

Eteläinen Eurooppa ja eurooppalaiset federalistit kokevat hetkensä tulleen. Niiden yhteinen sanoma kuuluu, ettei velkojen yhteisvastuulle ja integraation syventämiselle ole vaihtoehtoja. Tämän ”opin” mukaan Espanjan ja Italian tilanteen kärjistyessä muut euromaat eivät voisi oman etunsa nimissä päästää näitä maita maksukyvyttömyyteen ja irtautumaan eurosta.

Nyt siis haetaan erilaisia uusia malleja velkamaiden rahoittamiseksi muiden rahoilla. Toisaalla tilannetta käytetään tekosyynä rakentaa EU:sta liittovaltiota, pankki-, finanssi- ja poliittisine unioneineen. Tällä tiellä lopputulos olisi, että ottaisimme ensin vastuun velkamaiden veloista ja sen päälle velkamaat ja Saksa ottaisivat vallan meitä koskevissa päätöksissä.

Akuutin kriisin ratkaisemisen keinoiksi tarjotaan kriisirahaston eli EVM:n kasvattamista monilla sadoilla miljardeilla, jopa tuhannella miljardilla eurolla. Vaihtoehdoksi esitetään pankkivaltuuksien antamista kriisirahasto EVM:lle, muun muassa siksi, että Euroopan keskuspankki voisi rahoittaa sitä. Tämä malli ei ole kuitenkaan yhtään edellistä helpompi Suomen kaltaisille maille.

Rohkeimmat esittävät EKP:lle perustamissopimuksessa määriteltyjen tehtävärajojen rikkomista. EKP:lle pitäisi tämän opin mukaan antaa periaatteessa rajaton oikeus setelien painamiseen ja velkamaiden suoraan luototukseen. Hivenen häveliäämmän mallin mukaan EKP:lle pitäisi sallia radikaalisti nykyistä mittavampi osallistuminen jälkimarkkinakauppoihin.

Mikä tahansa sanotuista kelpaa tietysti velkavaltioille, kunhan ne vain saavat rahaa niiltä, jotka ovat asiansa hoitaneet ja joihin markkinat vielä luottavat. Suuri mielenkiinto kohdistuu nyt Saksaan, jonka sijoittajien rahoista kriisimaiden tuessa on samalla kysymys. Tästä huolimatta Saksassa on noussut entistä enemmän kritiikkiä nykyisen suunnan jatkamiseen. Kansa vastustaa lisätukea suoraan veronmaksajien piikkiin. Saksan tunnetuimmat keskuspankkimiehet, Otmar Issing, Axel Weber, Jyrgen Stark ja nyt Jens Weidman vastustavat puolestaan EKP:n seteli- ja valtiorahoitusta. Avustajiensa tahdosta poiketen kansleri Merkelille näyttää vaalien läheisyyden vuoksi olevan kuitenkin helpompaa taipua jonkin muotoiseen EKP:n setelikoneiden apuun kuin kriisimaiden suoraan tukeen. Kaiken lisäksi Merkelille lankeaa tällä menettelyllä vahva valta liittovaltiokehityksen vauhdittamiseen. Pari viikkoa sitten hän esittikin perussopimuksen oikeusperustan muuttamista tähän suuntaan.

Yhteisen pankkiunionin, finanssiunionin ja viime kädessä poliittisen liittovaltion valmistelu onkin nyt meneillään. Pankkiunionin aihio esiteltäneen näinä päivinä. Työn alla olevan finanssiunionin kiirehtimistä vaativat aivan äsken muun muassa Italian ja Espanjan pääministerit. Täysi finanssiunioni oli näiden pääministereiden tavoitteena, yhteisine velkoine, veroine ja menokoordinaatioineen vuoteen 2018 mennessä. Komission puheenjohtaja, portugalilainen Barroso oli muutama päivä sitten paljossa samoilla linjoilla.

 

Nyt on jo varmaa, etteivät ainakaan Ruotsi, Tanska ja Englanti tule mukaan tällaiseen liittovaltioon ja velkamaiden vastuiden jakamiseen.

Ja todellisessa tienhaarassa on nyt myös Suomi. Velkamaiden velkojen ja vastuiden lisääntyvä siirtäminen meille ja oman kansallisen päätösvaltamme siirtäminen samalla velkamaille olisi historiallinen turmion tie. Pienenä ja yhteisesti sovittuja sääntöjä noudattaneena maana me olemme osuutemme tehneet. Muistettakoon, että nykyisen velkataakan jakaminen koko euroalueen kesken, jos sellainen tapahtuisi, kaksinkertaistaisi Suomen velkavastuut nykyisestä noin 100 miljardista eurosta noin 200 miljardiin euroon.

Suomen valtiojohdon on ilmoitettava nyt yksiselitteisesti, että me emme suostu ottamaan suomalaisten vastuulle valtion tai EKP:n kautta yhtään ainoata euroa lisää. Jos muut haluavat jatkaa kriisimaiden tai niiden pankkien rahoittamista, älköön Suomi sitä vastustako. Mutta niissä yksimielisyyttä vaativissa päätöksissä me hyväksymme muiden toimet vain sillä ehdolla, että emme osallistu niihin. Näin me myös samalla pysymme Eurossa. Suomella on tällaiselle menettelylle valtavan vahvat perustelut. Vain Suomi ja Luxemburg ovat hoitaneet talouttaan koko euro-ajan yhteisten pelisääntöjen mukaan. Eivätkä suomalaiset sijoittajat ole syyllistyneet velkamaiden holtittomaan rahoittamiseen.

Samalla Suomen on tehtävä selväksi myös se, että me emme hyväksy liittovaltiokehitystä, emme valmistellusti emmekä hiipivin askelin periaatteella ”ei ole muita vaihtoehtoja”. Vaihtoehtoja toden totta on. Sen tietävät muun muassa Ruotsi, Tanska ja Englanti. Meidän on yhdessä myös niiden kanssa kehitettävä EU:lle toimintamallia, joka tekee meille mahdolliseksi rakentaa Euroopan tulevaisuutta demokraattisista ja valtiollisista ihanteistamme luopumatta.

Ennustukseni on, että Kataisen – Urpilaisen hallitus aikoo keinotella Saksan perässä kohti yhteisvastuita ja liittovaltiota juuri ”ei ole vaihtoehtoa” – periaatetta noudattaen. Tämä on estettävä. Eduskunnan on otettava ensi tilassa ohjat käsiinsä asiassa.

Esitän ja myötävaikutan lakialoitteeseen, jolla eduskunta estäisi Suomen uudet sitoumukset kriisimaiden rahoittamiseksi. Ellei eduskunnan enemmistö ole valmis tällaisen käsittelemiseen, on mielestäni kansalaisaloitteen vuoro. Uskon, että 50.000 suomalaisen allekirjoittaessa kansalaisaloitteen lakiesitykseksi, joka lopettaa Suomen lisäämästä vastuitaan velkamaista, ei mikään eduskunta voi olla sitä käsittelemättä. Lujalla työllä ansaitut rahat me suomalaiset tarvitsemme kipeästi suomalaisten työn turvaamiseen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kehittämiseen.

Avainsanat: euro, liittovaltio, finanssiunioni, pankkiunioni, talousunioni, EKP, kansalaisaloite

Kansalaisaloitteille nyt historiallinen tilaus

Torstai 6.9.2012

 

Mauri Pekkarinen

Eduskunnassa 6.9. klo 13.00

Nyt tarvitaan kansalaisaloitetta !

Suomi irti kriisimaiden tukemisesta !

Suurkuntahanke torjuttava !

Suomen euroratkaisut tienhaarassa

Suomen valtiojohdon on ilmoitettava nyt yksiselitteisesti, että me emme suostu ottamaan suomalaisten vastuulle valtion tai EKP:n kautta yhtään ainoata euroa lisää. Jos muut haluavat jatkaa kriisimaiden tai niiden pankkien rahoittamista, älköön Suomi sitä vastustako. Mutta niissä yksimielisyyttä vaativissa päätöksissä me hyväksymme muiden toimet vain sillä ehdolla, että emme osallistu niihin. Näin me myös samalla pysymme Eurossa. Suomella on tällaiselle menettelylle valtavan vahvat perustelut. Vain Suomi ja Luxemburg ovat hoitaneet talouttaan koko euro-ajan yhteisten pelisääntöjen mukaan. Eivätkä suomalaiset sijoittajat ole syyllistyneet velkamaiden holtittomaan rahoittamiseen.

Samalla Suomen on tehtävä selväksi myös se, että me emme hyväksy liittovaltiokehitystä, emme valmistellusti emmekä hiipivin askelin periaatteella ”ei ole muita vaihtoehtoja”. Vaihtoehtoja toden totta on. Sen tietävät muun muassa Ruotsi, Tanska ja Englanti. Meidän on yhdessä myös niiden kanssa kehitettävä EU:lle toimintamallia, joka tekee meille mahdolliseksi rakentaa Euroopan tulevaisuutta demokraattisista ja valtiollisista ihanteistamme luopumatta.

Ennustukseni on, että Kataisen – Urpilaisen hallitus aikoo keinotella Saksan perässä kohti yhteisvastuita ja liittovaltiota juuri ”ei ole vaihtoehtoa” – periaatetta noudattaen. Tämä on estettävä. Eduskunnan on otettava ensi tilassa ohjat käsiinsä asiassa.

Esitän ja myötävaikutan lakialoitteeseen, jolla eduskunta estäisi Suomen uudet sitoumukset kriisimaiden rahoittamiseksi. Ellei eduskunnan enemmistö ole valmis tällaisen käsittelemiseen, on mielestäni kansalaisaloitteen vuoro. Uskon, että 50.000 suomalaisen allekirjoittaessa kansalaisaloitteen lakiesitykseksi, joka lopettaa Suomen lisäämästä vastuitaan velkamaista, ei mikään eduskunta voi olla sitä käsittelemättä. Lujalla työllä ansaitut rahat me suomalaiset tarvitsemme kipeästi suomalaisten työn turvaamiseen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kehittämiseen.

Suurkuntahanke tyrmättävä kuntalaisten tuella

Kokoomusjohtoisen hallituksen näyttävin valtapoliittinen manööveri on yritys runtata Suomeen 60 – 100 kuntaa. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että Euroopan ylivoimaisesti harvimmin asuttuun maahan tulisi asukasluku ja maantieteellinen koko huomioon ottaen Euroopan suurimmat kunnat.

Ministeri Virkkusen ensimmäinen yritys kaatui yhtäältä SDP:n heräämiseen asiassa, mutta myös oikeuskanslerin lausuntoon koskien kunnille annettuja lausuntoaikoja. Virkkusen ja hallituksen meneillään oleva toinen yritys tähtää vähän muilla metodeilla suunnilleen samaan. Nyt elinvoimaiselle kunnalle on määritelty tunnusmerkit muun muassa oppilasikäluokan suuruuden, pendelöinnin ja eräiden kuntatalouden tunnuslukujen perusteella. Likipitäen kaikki maan kunnat patistellaan nyt suuren joukon naapureidensa kanssa selvittelytyöhön olemassa olemisestaan.

Hallituksen toimet hämmentävät kuntalaisia ja kuntien päättäjiä. Monet terveet ja tarpeellisetkin kuntien yhteistyöhankkeet ovat menneet jäihin. Kuntien palvelurakenteen kohentamiseksi ei toden totta tapahdu mitään. Kaiken lisäksi kysymys sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen organisoinnista saa päivä päivältä uusia malleja. Niistä korneimpia ovat erikoissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitopiirien lakkauttaminen ja perusterveydenhoidon organisoiminen ns. vastuukuntaperiaatteella maakunnan keskuskunnan järjestettäväksi maakunnan muiden kuntien jäädessä rengeiksi.

Tässä hallituksen keskittämishuiskeessa monet kuntalaiset kokevat voimattomuutta ja pelkäävät, etteivät voi vaikuttaa suurkuntahankkeen pysäyttämiseksi.

Kunnallisvaaleissa tämä mahdollisuus kuntalaisille kuitenkin tarjoutuu. Vaikuttamiseen on kuntavaaleissa äänestämisen lisäksi muita sitä tukevia mahdollisuuksia.

Minun mielestäni juuri kunnallisvaalien alla kuntalaisille on tarjottava mahdollisuus kansalaisaloitteen tekemiseen. Keskustan tai muutoin kanssamme samalla tavalla ajattelevien tulisi organisoida maanlaajuinen toiminta kansalaisaloitteen keräämiseksi vastustamaan kuntien pakkoliitoksia ja hallituksen muita toimia, joilla romutetaan palvelurakenteiden terve uudistaminen ja yritetään pakonomaisin keinoin patistella Suomeen Euroopan suurimmat kunnat.     

50.000 kuntalaisen kirjoittaessa alle lakiesitys asiasta eduskunnan on käytännössä pakko ottaa asia käsiteltäväkseen. Uudelle kansalaisaloitteelle on nyt ensimmäisen kerran todellinen tilaus.

Molemmat kirjoitukset löytyvät blogista kokonaisuudessaan.

Avainsanat: kansalaisaloite, euro, Suomen sitoumukset, kuntauudistus

Suomi EU:n aluetuen suuri maksaja

Maanantai 20.8.2012 klo 9:33

 

 

 

EU:n aluepolitiikka nielee jo noin kolmanneksen unionin vajaan 150 miljardin euron suuruisesta vuosibudjetista. Sen osuus on toiseksi suurin ja lähentelee jo suurimman menoerän, eli maataloustuen määrää.

Jäsenmaista eniten tukea saa Puola, noin 10 miljardia euroa vuodessa. Viiden miljardin euron tuntumassa ovat myös Italia ja Espanja. Lähes yhtä paljon saavat myös mm. Kreikka, Unkari ja Portugali. Asukasta kohti yhteisillä varoillamme tuetaan eniten Viron ja Tsekin kehitystä eli yli 350 eurolla/asukas/vuosi.

Ensi vuonna päättyvällä seitsemän vuoden mittaisella ohjelmakaudella Suomi on saanut vuosittain keskimäärin runsaat 240 miljoonaa euroa. Asukasta kohti tämä on noin ollut 45 euroa/asukas/vuosi. Maiden sisällä tuen määrät vaihtelevat. Suomessa korkeimman tuen alueella on saatu noin 120 euroa/asukas/vuosi.

Unionin aluerahojen käyttöä EU ohjailee erityisillä aluekehitysohjelmilla. EU- rahan saamisen ehtona on, että hankkeissa on aina mukana myös kansallista rahaa.

Laskennallisesti Suomi maksaa jo tällä hetkellä EU:n alue- ja rakennerahoituksesta reilut 600 miljoonaa euroa vuodessa. Siitä takaisin oman maamme aluekehityksen tarpeisiin olemme saaneet runsaan kolmanneksen. Suomi siis maksaa nettona joka vuosi EU:n "heikkojen maiden aluekehityksestä" yli kaksi kertaa määrän, minkä käytämme verovaroja omien yritystemme alueperusteisiin tukiin vuodessa.

Erikoista onkin, että julkisuudessa kotimaiseen aluerahoitukseen on kohdistunut paljon suurempi huomio ja kritiikki kuin muun Euroopan yrityksille lähettämäämme tukeen.

Nettohyöty EU- rahoitteisista aluehankkeista jää sanottuakin vähäisemmäksi. Näin käy siksi, että EU-ohjelmiin liittyy valtava byrokratia, asioiden hallinnollinen pyöritys ja hankkeita hankkeiden vuoksi. Suomessakin EU:n aluerahoituksen byrokratiaa työllistää monta sataa henkilöä. Koko unionin tasolla kysymys on kymmenistä tuhansista EU:n aluerahojen hallinnoijista. Byrokratia vie eräiden arvioiden mukaan lähes neljänneksen koko EU:n alue- ja rakennerahoituksesta.

Jäsenmaiden käsittelyssä on parhaillaan EU:n komission uusi rahoituskehitys vuosille 2014 - 2020. Suomen maksuosuus kaavaillusta runsaan 1.000 miljardin euron, vajaan 150 mrd/v, rahoituskehyksestä tuskin laskee. Sitäkin suurempi on mahdollisuus, että Suomi saa EU:n kukkarosta oman aluekehityksensä tarpeisiin tähänastistakin vähemmän. Vaarana on, että kun rahoitamme EU:n aluepolitiikkaa kolmella yksiköllä, saamme siitä yhden takaisin.

Suomen kannattaa mielestäni asettua selvästi EU- budjetin kasvua vastustavien maiden rintamaan.

Alue- ja rakennepolitiikka on jo aikoja sitten tullut keskeiseksi osaksi unionin aineellista politiikkaa ja pyrkimystä vähentää unionin alue-eroja. Jos unionin yhteisesti rahoittamat tehtävät voisi kuitenkin päättää puhtaalta pöydältä, en kuuna päivänä sisällyttäisi aluepolitiikkaa unionin arkkitehtuurin ja rahoituksen piiriin.

Toimet tasapainoisen aluekehityksen turvaamiseksi voitaisiin hoitaa paljon paremmin ja tehokkaammin kansallisin ratkaisuin. Heikoimpien maiden tarvitsemaa "tukea" niiden aluekehitykselle voitaisiin tarvittaessa osoittaa keventämällä niiden jäsenmaksuja unionille. Kevennysten saamisen ehtona voisi olla se, että jäsenmaahan näin jäävä raha käytettäisiin alue-erojen tasaamiseen ja aluekehityksen vahvistamiseen.

Avainsanat: EU, aluetuki, aluetuen, Suomi