Euromaiden kahtiajako ei voi jatkua pitkään

Torstai 30.3.2017

Euroopan ja erityisesti euro-Euroopan talouden kuvan kaksijakoisuus on järkyttävä. Saksan kansantalouden ylijäämä oli viime vuonna 8,7 prosenttia bkt:stä, eli noin 300 miljardia euroa maan noin 3100 miljardin euron kansantuotteesta. Julkisen talouden ylijäämä oli sekin viime vuonna lähes 25 miljardia euroa.

 

Saksa on valtava ylijäämätalous. Maailman suurin. Nimellisestikin ylijäämä on suurempi kuin Kiinan, maailman toiseksi suurimman ylijäämätalouden. Onko siis kaikki hyvin koko Euroopan ja erityisesti euromaiden kannalta, kun veturissa on voimaa?

 

Ei ole. Samaan aikaan liki kaikkien muiden euromaiden kansantaloudet ovat alijäämäisiä. Toista tai molempia Emu-kriteereitä, velka alle 60 prosenttia bkt:stä ja julkisen talouden alijäämä alle 3 prosenttia, rikkoivat liki kaikki läntisen euroalueen maat. Kun velkasuhteen pitäisi olla jokaisessa jäsenmaassa alle 60 prosenttia bkt:stä, mikään sanotuista maista ei kriteeriä täytä. Koko euroalueen yhteinen julkisen velan suhde on yli 90 prosenttia euromaiden bkt:stä.

 

Eurooppa on kahdessa karsinassa, eikä paljon parempaa ole näköpiirissä. Viestit Kreikan finanssikriisin näkymistä eivät rohkaise. Velkasuhde on edelleen noin 180 prosenttia, kolminkertainen Emun sallimaan. Rakenteelliset uudistukset etenevät maassa hitaasti, jos lainkaan. Kasvu on velka huomioon ottaen liian hidasta. Työttömyys on reilusti yli 20 prosenttia.

 

Frankfurter Allgemeine Zeitung -lehden taannoisen asiantuntija-arvion mukaan Kreikan selviytymisen näkymä on ylivoimaisesti huonompi kuin missään viimeisen vuosisadan kuluessa koetussa finanssikriisissä, 1930-luvun laman jälki mukaan lukien. Kesään mennessä Kreikan pitäisi saada kolmannesta tukipaketista 7-8 miljardia euroa.

 

Italian julkinen velka on yli 133 prosenttia ja Portugalin noin 129 prosenttia. Lisäksi Portugalin pankkien tilanne on kriisiytymässä. Syvällä kyntää edelleen myös Kypros.

 

Koko euron traumaa kuvaa nyt se tosiasia, että kituliaaseen kasvuun euroalue selviytyy edes jotenkin Euroopan keskuspankin (EKP) rahkeilla.

 

Kun pääjohtaja Mario Draghi julisti euron ikuiseksi asiaksi, EKP lunastaa lupausta kasvavilla euromaiden velkapapereiden ostoilla. Viimeisin asetettu ostokatto, 33 prosenttia, on lähestymässä. EKP:n on jo tänään useiden euromaiden ylivoimaisesti suurin velkoja. Se on ostanut markkinoilta eurovaltioiden velkapapereita noin 1500 miljardilla eurolla. EKP siis tosiasiassa, vaikkakin jälkimarkkinoiden kautta, rahoittaa eurovaltioita. Alun alkaen tämä ei kuulunut lainkaan keskuspankin tehtäviin, korkeintaan marginaalisiin sellaisiin. Sivutuotteena tästä Saksaan nojaava Target-epätasapaino on tänään valtava.

 

Eihän tällainen ole toimiva tai hienosti sanottuna ”optimaalinen” yhteisvaluutta-alue. Eikä se ole edes muuttumassa sellaiseksi. Euron hakiessa kelluen kurssiaan, Saksan vahva talous pyrkii sitä vahvistamaan. Mutta yhteisvaluutta-alueen ”apatiatalouksen”, joita ovat liki kaikki muut euromaat, taloudet hinaavat euroa heikommaksi. Ei kuitenkaan niin alas, kuin monen ongelmamaan oman talouden tunnuslukujen perusteella kurssin pitäisi asettua.

 

Trumpin hallinnossa osoitellaan Saksaa. Oikea osoite olisi tietysti euromaiden syvä kahtiajako.

 

Saksa hyötyy kaiken lisäksi muutoinkin EU:sta aivan valtavasti. Esimerkiksi rakennerahastovarojen kanavoituminen Saksan rajojen välittömään läheisyyteen, auttaa vieressä olevaa saksalaista teollisuutta. Saksan uuden liittopresidentin Frank-Walter Steinmeierin näkemys olikin, että saamiensa hyötyjen vastineeksi Saksan tulisi maksaa enemmän EU:lle.  

 

Nyt monien maiden vaalien alla po. kahtiajako ja euron repaleisuus on pantu maton alle. On ollut pakko. Muutoin populistit voittaisivat vielä enemmän. Syksyllä härkää on pakko tarttua sarvista. Iso kysymys silloin on, saavatko vallan ne, jotka hakevat euron korjausliikkeen integraatiota syventämällä vai ne, jota ottavat tarvittaessa pari askelta taakse.

 

Kirjoittaja on eduskunnan ensimmäinen varapuhemies, kansanedustaja Mauri Pekkarinen (kesk.)

Bussit biokaasuun

Tiistai 21.3.2017 klo 13:16

Taas muistutan, että kohta Jyväskylässä on tarjolla biokaasua ja kaasua entistä enemmän ja useammassa paikassa.

Laukaan Leppäveden Erkki Kalmari on tarjonnut sitä muilta osin jo vuosia. Mutta hitaasti on lisääntynyt tarjonta. Niin myös kysyntä. Mittavaan tarjonnan lisäämiseen ei ole ollut oikein intoa, kun ei ole ollut tietoa siitä, että millaista kysynnän kasvua voi odottaa.

Nyt tiedetään, että Jyväskylässä alkaa Mustankorkealta kohta virrata biokaasua. Mahdollisuudet biokaasun tarjontaan Jyväskylän seudulla on selvitetty lähes 20 000 henkilöauton tarpeisiin.

Varmuus tarjonnasta paranee myös siten, että Gasum avaa Jyväskylään aseman jo kesällä 2017 Metsälehmuksentielle. Jyväskylän tankkausasemalta saa tankattua paineistettua maa- ja biokaasua (CNG) polttoaineeksi henkilö-, jakelu-, jäteautoihin ja busseihin. Asema palvelee myös raskaan liikenteen ajoneuvoja tarjoamalla polttoaineeksi nesteytettyä maa- ja biokaasua (LNG/LBG).

Ratkaisevaa uusille kaasun käytön lisäämistoimille on, että kaasun jakelupaikkoja on pakko lisätä ja niitä lisätään myös Jyväskylässä. Tämän takaa jo EU-direktiivin toimeenpano, joka edellyttää, että sekä kaasun että liikennesähkön latauspaikkoja on tarjolla tietyllä etäisyydellä.

Myös näiden positiivisten asioiden jälkeen biokaasun – ja siis myös muun kaasun – lisääminen vaatii kuitenkin edelläkävijöitä. Jyväskylän kaupunki ja sen tilaama julkinen liikenne voivat haluttaessa olla sellaisia.

Kaupungin bussit, noin 96 kpl, tulee vaihtaa biokaasulla ja kaasulla kulkeviksi. Tiedän, että se vaatii sopimuksen uudistamista Koiviston Auton kanssa. Uskon silti, että jo imagosyistä ja siirtymäajalla yritys voisi olla valmis tähän.

Ratkaisu olisi viisas kaupungin jätteiden, ainakin osan, käytön kannalta. Jatkossa koko maakunnan jätteiden, myös ns. suoja-alueiden ja niiden niittäjien kannalta. Se olisi viisasta uusiutuvan energian mallikaupungin tittelistä kisaavalle Jyväskylälle, sen imagolle, kaupunkilaisille, koko maakunnalle ja Suomelle.

Olen varma, että tällaista ratkaisua seuraisivat myös monet muut raskaamman liikenteen harjoittajat. Henkilöautoilla ajavista puhumattakaan.

Autoverotukseen pitää kuitenkin tehdä muutos. Ei biokaasuautoa voi autoverottaa niin kuin fossiilisella polttoaineella kulkevaa!

MAURI PEKKARINEN

kansanedustaja (kesk.)

kuntavaaliehdokas

Jyväskylä

Kuntataloudesta näin vaalien alla!

Perjantai 17.3.2017 klo 11:19 - Mauri Pekkarinen

Antti Rinne kertoi keskiviikkoiltana TV:ssä, että Kataisen/Stubbin hallitus, jossa Rinne oli valtiovarainministerinä, olisi leikannut kuntien valtionosuuksia vuositasolla 600 miljoonalla eurolla.
Ei mennyt noin.
Vuositason leikkaus oli tuolloin enimmillään pitkälti yli miljardin, lähemmäs 1500 miljoonaa euroa. Siis tuo summa niistä tehtävistä, joihin kunta on velvoitettu ja joihin valtio myöntää lain mukaan indeksiperusteisesti valtionosuuksia.
Nykyisen hallituksen ratkaisut merkitsevät sitä, että syksyn 2016 kuntatalousohjelman mukaan valtion budjetti vuodelle 2017 vahvistaa koko Suomen kuntien taloutta 40 miljoonalla eurolla vuodessa.
Hallituksen täydennysesityksen jälkeen budjetin vaikutus kuntatalouteen on -8 miljoonaa, eli vähän, mutta vain vähän kurittava.

MAURI PEKKARINEN

Avainsanat: kuntatalous, valtionosuudet, leikkaukset

Päätösvalta ja vastuu valtuustolle

Maanantai 13.3.2017

Kunnalliseen kansanvaltaan kuuluu, että niillä, jotka kansa päättää valita keskeisiin luottamustehtäviin, pitää olla myös valta ja vastuu kaikista keskeisistä kunta-asioista.

Kuulostaa itsestään selvältä. Monissa kunnissa, myös Jyväskylässä, suunta on ollut vähän toinen. Valtuusto on itse delegoinut päätösvaltaa kaupunginhallitukselle, lautakunnille, kuntayhtymille tai eri asioita varten perustetuille yhtiöille. Valtuusto itse on jäänyt liian monessa sivuun.

Suuri määrä ihmisten arkeen liittyviä isoja periaatteellisia asioita hoidetaan valtuuston ulottumattomissa. Useissa tapauksissa uskon niitä hoidettavan hyvin.

Paljossa asioihin tarvittaisiin kuitenkin valtuustolta suora päätös. Moniin muihin asioihin vähintään valtuuston linjapäätös, tavoitteen asettaminen, palautteen antaminen, strategian rakentaminen jne.

Uudella valtuustokaudella ja viimeistään maakunta- ja sote-uudistuksen jälkeen käy entistäkin välttämättömämmäksi palauttaa merkittävä osa delegoidusta päätösvallasta valtuustolle.

Vallan pitää olla kasvotettu. Kansalaisten pitää tietää, ketkä ovat vastuussa mistäkin. Ammattitaitoiselle virkakoneistolle valtuuston päätökset ja linjaukset eivät ole rasite, vaan tuki.

MAURI PEKKARINEN

 

EU:n aluepolitiikka vääristää kilpailua

Tiistai 7.3.2017

”Aluepolitiikka on vanhanaikaista ja rahojen tuhlaamista”. ”Valtion ei pidä ohjailla aluepolitiikalla markkinoita”. Suunnilleen näin vaativat monet liberaalin markkinatalouden tukijat.

Perinteisesti sana ”aluepolitiikka” on tarkoittanut julkisen vallan aineellisia toimia alueellisten erojen kaventamiseksi.

Suomessa tällaisten politiikkatoimien kärki oli 1970-luvun alusta lähtien heikompien alueiden yritysten ja elinkeinopolitiikan edellytysten tukemista.

1990-luvun alusta lähtien alettiin puhua – aivan oikein – aluekehittämisestä eli koko maan eri alueiden vahvuuksien tunnistamisesta ja niiden kehittämistoimista. Tässä vaiheessa alkuperäisellä aluepolitiikalla, eli heikoimpien tukemisella – tasauksella – oli vielä vahva rooli osana ”aluekehitystoimia”.

Nyttemmin ”aluekehitys” ymmärretään yhä yleisemmin kehittämispolitiikkana ilman sanottua alueellista tasausta. Valtio ei tasaa juurikaan enää.

Kuntien valtionosuusjärjestelmä antaa eniten heikoimmille julkisten palvelujen tarjonnassa. Joskus valtion budjeteissa harkinnanvaraisia infrainvestointeja kohdennetaan lisäksi heikoimmille alueille.

Toisaalta valtio on vetänyt työpaikkansa liki tyystin pienemmiltä suuremmille paikkakunnille, minne myös muut investoinnit keskittyvät.

Yritystoimintaan kohdistuvat alueperusteiset tuet on Suomessa ajettu alas, noin 100 miljoonaan euroon vuodessa. Ne ovat paljon pienemmät kuin muutamaan suureen keskukseen kohdistuva teknologia- ja innovaatiorahoitus.

Muita kuin maatalouselinkeinoja edistävän varsinaisen aluekehittämisen Suomi on integroinut vahvasti osaksi EU:n alue- ja rakennepolitiikkaa, nykyisin koheesiopolitiikkaa.

Vuosina 2014–2020, EU:n uudella ohjelmakaudella, unioni käyttää koheesiopolitiikkaan 350 miljardia euroa, kolmanneksen kaikista menoistaan.

Tuosta niin sanotut koheesiomaat, joiden väestönosuus EU:n koko väestöstä on 24,6 %, saavat noin 69 % ja muut maat, joiden väestöosuus on 75,4 %, saavat 31 %.

EU:n koheesiopolitiikan tarpeisiin Suomi lähettää EU:lle joka vuosi noin 600 miljoonaa euroa ja saa takaisin oman aluekehityksemme tarpeisiin 200 miljoonaa euroa. Saantosuhde huononi selvästi vuoden 2013 neuvotteluissa.

Tämä EU-maiden raju tasaus sopii hyvin samoille suomalaisille poliitikoille, jotka suhtautuvat nuivasti kansalliseen tasaukseen, aluepolitiikkaan.

Asukasta kohti EU-tuki on enimmillään 350–385 euroa, kuten esimerkiksi Virossa tai sen kaltaisissa maissa.

Suomeen yhteistä EU:n aluerahaa virtaa alle kymmenesosa tuosta eli keskimäärin 33 euroa asukasta kohti.

Lapissa ja Itä-Suomessa vastaava tuki on 106 euroa, eli alle kolmannes siitä, mitä se on Baltian maiden parhaimmilla alueilla ja alle puolet Puolan, Tshekin ja muiden itäisten Keski-Euroopan tukitasoista.

Rahamäärällä mitaten suurin EU:n aluerahan saaja on Puola. Vuonna 2015 se sai noin 12,4 miljardia euroa.

Mielenkiintoista on havaita, että esimerkiksi EU:n vahvimmissa maissa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa on alueita, joissa tukitaso on suurempi kuin Keski-Suomessa.

En siis jaa käsitystä, että EU:n aluepolitiikka, koheesiopolitiikka, pitäisi nähdä jotenkin modernina, samalla kun oman maan sisällä tasausta pidetään vanhanaikaisena!

EU-naapureiden välillä näin suuri tasaus vääristää kilpailua. Ja sehän näkyy jo nyt investointien virtana meiltä ulos.

MAURI PEKKARINEN

kansanedustaja (kesk.)

kuntavaaliehdokas

Jyväskylä