Puhe Pohjois-Kymen Paasikiviseuran kesäjuhlassa

Keskiviikko 24.6.2015

Uuden hallituksen alkaessa maamme sisäiset kysymykset ovat olleet etualalla. Tätä kuvaa korostaa se, että hallitusohjelman keskeiset ulkopoliittiset muotoilut voi nähdä paljolti jatkona viime vuosikymmenen linjauksiin.

Ukrainan kriisin aikana on toki ollut runsaastikin värikästäkin viestintää. Olemme kuitenkin voineet varsin yhtenäisinä tukea maan ulkopoliittisen johdon reaalisia linjauksia.

Näiden realististen linjausten tuoreet, tähän aikaan istuvat perusteet, ovat aika ajoin jääneet mediassa taka-alalle.  Enemmän ovat saattaneet saada tilaa nuo maailmalta ja maasta esitetyt, vahvasti ideologiset puheenvuorot, joissa maailmaa on tarkasteltu hyvän ja pahan arvoyhteisön kamppailuna, Suomi sen etulinjassa.

Suomi kuuluu tietenkin länsimaiseen arvoyhteisöön. Mutta juuri sen peruspiirre on, että jokainen kansalainen ja kansakunta voi toimia arvoyhteisön yhteisten periaatteiden ja pelisääntöjen puitteissa.  

Kun näin tarkastelen maamme reaalista ulkopolitiikkaa ja sille välillä annettua ideologista kuorrutusta, voidaan kysyä, mihin tällaisella erottelulla oikein viittaan!

Jokainen tunnistanee kuullensa puheenvuoroja, joissa esimerkiksi Nato –jäsenyyttä on kannatettu ideologisin perustein, vetoamalla arvoyhteisöön. Reaalisen ulkopolitiikan osalta taas viittaan esimerkiksi varsin vähälle huomiolle jääneisiin presidentti Niinistön sekä edellisen ja nykyisen puolustusvoimien komentajan puheenvuoroihin.

Jo varsin varhaisessa Ukrainan kriisin vaiheessa silloisen puolustusvoimien komentajan Ari Puheloisen haastattelu kertoi, että maamme turvallisuuspoliittisella johdolla on käytettävissään lujalla suomalaisella graniitilla seisova realistinen, geopoliittinen analyysi Ukrainan kriisistä, Suomen turvallisuudesta ja niiden suhteesta.

Jo maaliskuun 20. päivänä viime vuonna kenraali Puheloinen totesi Ylen haastattelussa mm.: "Mutta mielestäni on tärkeätä tässä tiedostaa, ettei Suomi ole Ukraina eikä meillä ole Ukrainaan tilannetta. Venäjällä ja Ukrainalla on ongelma. Suomella ja Venäjällä ei ole ongelmaa.

Hiljakkoin nykyisen puolustusvoimien komentajan Jarmo Lindbergin haastattelu jatkoi samaa, sotilaan viileään analyysiin perustuvaa, hänen omin sanoin "alarmismia" eli hälytysintoisuutta torjuvaa linjaa:

"Venäjä ei ole tehnyt Suomen suuntaan mitään sellaista, joka olisi akuutti uhka tällä hetkellä".

Minusta on merkittävää, että ylin sotilasjohto on tuonut tilannekuvansa selkeästi esiin. Hieman erikoista on kuitenkin, ettei se ole oikein saanut aikaan laajempaa keskustelua.

Sitäkin kysyn, ovatko maan parasta tietopohjaa käyttävän presidentti Niinistönkään keskeiset puheenvuorot saaneet riittävää ”sijaa majatalossa”. 

Viime vuoden lopulla presidentti Niinistö näet analysoi Ukrainaa sanoen mm., että ”tietynlaisessa kaaoksessa siellä Itä-Ukrainassa on tietynlaista logiikkaa. Ja se tuntuu pitävän sisällään sellaisia elementtejä, että sotilaallinen voitto ei tule kysymykseen kummankaan osapuolen toimesta.... ”Kun sanon, että siinä kaaoksessa näyttää olevan kuitenkin tietynlaista logiikkaa takana, niin nämä asiat ovat suunnilleen säilyneet ennallaan.

En mene tässä Ukrainan osalta yksityiskohtiin, mutta minun mielestäni presidentti Niinistön ja kenraalien analyysit kertovat varsin vahvasta ja perustellusta Suomen pitkää linjaa toteuttavasta  asenteesta turvallisuuspolitiikkaan.

Tuosta asenteesta taitaa kummuta nimikin politiikalle. Viime uudenvuoden puheessaan presidentti Niinistö sanoi mm: "Suomi varmistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikallaan olemisensa; suomalaisten vapauden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Suomen linja on aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on turvata Pohjois-Euroopan vakautta sekä toimia laajemman vastakkainasettelun lieventämiseksi. Suomella on omalla lähialueellaan tärkeä rooli."

Tähän on helppo yhtyä. Samalla kun teemme selväksi, että emme hyväksy Venäjän toimia Krimillä ja Ukrainassa, kun olemme mukana EU:n Venäjä- pakotteissa, meidän on syytä kaikin tavoin hillitä kriisin leviämistä lähialueillemme.  Tällaisessa ajattelussa kysymys on samasta Suomen ulkopolitiikan pitkästä linjasta, jonka Vanhasen I hallitus linjasi vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon.

Vanhasen I hallituksen selonteon linjauksessa kylmän sodan jälkeen toteutunutta suurvaltasuhteiden, alueen omien valtioiden politiikan ja alueellisen vakauden suhdetta kuvattiin seuraavasti: ”Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle. ”Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena."

Tähän vakauteen ja aktiiviseen vakauspolitiikkaan tietenkin kytkeytyvät rakentavina osina Suomen vakuuttava oma puolustus, sotilaallinen liittoutumattomuus, EU -jäsenyys, hyvät naapurisuhteet sekä Nato-, pohjoismaiset ja kahdenkeskeiset kumppanuudet.

Hyvät kuulijat,

Viime aikoina on usein kuullut, että maailma tai turvallisuuspoliittinen tilanteemme on jotenkin perustavasti muuttunut.

Kun tämän kuulen, ajattelen mielessäni, että tällaisen kertojalta on tainnut unohtua ainakin muutama suomalaisen koulun historian oppitunti. 

Eihän tämä valitettava nykyinen kehitys ole nyt niin uutta ole. Kerran tai pari vuosisadassa suurvallat ovat erilaisissa kokoonpanoissa ottaneet yhteen, sopineetkin yhdessä ja koetelleet samalla myös suomalaisten sivistystä, kansalaiskuntoa ja valtiomiestaitoa.

Esimerkiksi viimeisen 200 vuoden aikana tuota kaikkea on riittänyt.

Sattumoisin juhannuksen aikaan tuli kuluneeksi 200 vuotta Waterloon taistelusta, joka päätyi Napoleonin tappioksi ja Wellingtonin sekä ennen kaikkia liittoutuneiden voitoksi. Tosiasiassa sekä Waterloo että viikkoa aikaisemmin päättynyt Wienin kongressi raamittivat pienen Suomenkin historian seuraavaksi sadaksi vuodeksi. 

Tuon ajan valtiomiehet marsalkka Mannerheimin isoisän isästä Carl Erik Mannerheimista piispa Jakob Tengströmiin ja Kustaa Mauri Armfeltiin osoittivat noissa oloissa uskomatonta kykyä vastata omaehtoisen aloitteellisesti tuolloiseen reaalimaailmaan – ja laittoivat alulle pienen kansakunnan nousun täällä kaukana havumetsien keskellä.   

Sitten 1800 -luvun puolivälissä, Krimin sodan ja Puolan toisen kapinan aikana, kotimainen ja ulkomainen tunnekuohu alkoi kyllä vaikuttaa näilläkin nurkilla, mutta silloin J.V. Snellman puuttui peliin. Hänen mukaansa kukaan ei meidän takia uhraisi yhdenkään krenatöörin luita, joten oli parasta tavoitella sitä, mihin omat voimat riittävät – ja ne riittivät suomalaisuuden nousuun.

Ensimmäisessä maailmasodassa taas pohjoisen Euroopan ratkaisu tapahtui Brest-Litovskin rauhassa jo maaliskuun alussa 1918 - vaikka sekä suursota että suomalaisten oma yhdistetty itsenäisyys- ja sisäinen sota oli silloin vielä kesken. Se oli myös ainoa kerta, jolloin täällä koimme nyky-ukrainalaisten kurjan kohtalon emmekä pysyneet yhtenäisinä kun sitä todella tarvittiin. 

Toisessa maailmasodassa taas Neuvostoliiton vahvasta asemasta Itämerellä, Baltian maista ja Suomen itärajasta keskusteltiin jo Teheranissa joulukuussa 1943 Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin kesken.

Pohjoisen Euroopan osalta historian malli on siis ollut se, että suurvallat sopivat etuajassa tänne pohjoisen keskinäisen järjestyksen pääpiirteet.  Meidän roolimme taas on ollut voimien mukaan vaikutta siihen ja valtiomiestaitomme mukaan soveltaa sitä aloitteellisesti ja luovasti omaksi hyväksemme.

Nykyinen kylmän sodan jälkeinen pohjoisen Euroopan vakaa järjestys syntyi, kun Suomi säilytti uskottavan itsenäisen puolustuksen ja kun Suomi ja Ruotsi liittyivät Euroopan Unioniin, mutta eivät liittoutuneet sotilaallisesti – ja kun Baltian maiden Nato-jäsenyydestä sovittiin Helsingissä maaliskuussa 1997 presidentti Clinton ja presidentti Jeltsin kesken.

Näin saavutettu nykyinen pohjoisen Euroopan järjestys on sen pienten maiden kannalta koko historian paras. Täällä on poliittiset ongelmat ratkaistu, eikä täällä ole poliittisesti kenelläkään mitään voitettavaa, kuten kenraali Puheloinen analysoi.

Siksi Suomen viime vuosikymmenen turvallisuuspoliittinen linja oli vakauttaa saavutettua pohjoisen Euroopan tasapainoa. Mutta onko meillä riittävän laajasti tunnistettu, että myös kylmän sodan jälkeisten, vielä ratkaisemattomien ongelmien kärjistyessä etelässä, Suomen keskeinen etu on hillitä niiden alueellista eskaloitumista eli siirtymistä Itämerelle, alueelle, jossa siis tehdyin ratkaisuin vakaus jo saavutettiin?

Olisi hyvä, että ne jotka pyrkivät muuttamaan nykyistä kylmän sodan jälkeistä pohjoisen Euroopan vakaata järjestystä eli tasapainoa ja sen hyväksyntää, voisivat kertoa, millaisen prosessin kautta ja millaiseen uuteen järjestykseen he uskovat pääsevänsä. 

Hyvät kuulijat,

Tuo pohjoisen Euroopan vakaus ja sen hyväksyntä eli pohjoinen järjestys siis saavutettiin täällä kotinurkillamme, alueen pienten valtioiden ja alueella vaikuttavien suurvaltojen yhteisvoimin. Mutta etäämmällä etelässä lännen ja Venäjän suhde jäi monin osin auki kuten myös monien maiden sisäinen järjestys. Osaltaan siitäkin on seurannut epäjärjestystä, joka kärjistyi Ukrainassa ja Lähi-Idässä.

Meidän suomalaisten ongelma siis on, miten epäjärjestys muualla vaikuttaa tänne. 

Moskovassa, Berliinissä ja Washingtonissa katsotaan samaa karttaa. Presidentti Putin piti "Jo riittää" puheensa maaliskuussa 2007 Münchenissä. Vuosi sitten liittokansleri Merkel sanoi Eurovaali -puheessaan, että oikeus vapauteen ja demokratiaan ”koskee myös Moldovan, Georgian, Valkovenäjän, Armenian ja Azerbaidžanin kansoja.” Vuosi sitten kesäkuussa presidentti Obama piti West Pointissa linjapuheen, jossa hän sanoi Yhdysvaltojen jatkosakin puolustavan kaikkialla vapautta, mutta välttävän niissä sotilaallisen voiman eli omien miesten käyttöä.

Edessä on näköala, että Venäjä ja läntiset suurvallat –

eurooppalaiset myös EU:n kautta – puskevat ehkä hyvinkin pitkään toisiaan vastaan kumpikin taho omilla keinoillaan.Jo nyt on selvää, että Suomessakin on oltu lähihistoriassa ylioptimistisia lännen suurvaltojen ja Venäjän ristiriitojen poistumisesta. Kun ne nyt näyttävät myös jatkossa todennäköisiltä, pohjoisen Euroopan näköalakaan ei ole aivan helppo.

Yksi mahdollisuus on se, että Ukrainan konflikti jatkuu pitkään ja sen rinnalle tulee aika ajoin muita pienempiä ns. jäädytettyjä konflikteja, jotka sitten yhdessä voivat heijastua myös tänne pohjoiseen. Näin itä ja länsi puskisivat Euroopassa pitkään vastakkain sekalaisin eli ideologisin, taloudellisin ja sotilaallisin keinoin - ilman laajempaa sotaa.

Toinen vaihtoehto on se, että sekalaiset konfliktit ja sotilaalliset voimannäytöt eskaloituvat tarkoituksella tai vahingossa lähelle sodan uhkaa ja suurvallat sopivat etunsa perinteiseen tapaan – yli pienten valtioiden.  Siihen viittasi myös Venäjän entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin presidentin Kultaranta keskustelussa – mihin sitten presidentti Niinistö heti puuttuikin. Aikaisemmin samassa hengessä on Yhdysvalloissa puhunut mm. entinen presidentin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski.

Presidentti Niinistön reaktio Kultarannassa oli perusteltu: On täydellisesti eri asia, päättääkö Suomi sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan itse liittoutumisen mahdollisuuden säilyttäen vai päättävätkö siitä suurvallat kriisitilanteessa keskenään osana kokonaisratkaisua.

Suomalainen nykyparadoksi onkin se, että mitä enemmän maamme sotilaallisen liittoutumisen vaatijat heikentävät liittoutumattomuutemme uskottavuutta, sitä todennäköisemmin Venäjä pyrkii estämään sotilaallisen vihollisensa etenemistä rajalleen omilla keinoillaan - mahdollisesti odottaen, että tiukan paikan tullen kukaan ei ymmärrä suurvallan turvallisuusintressejä niin hyvin kuin toinen suurvalta.

Kolmas tulevaisuuden vaihtoehto on se, että Itämerellä –

tai muualla – viime vuosina eskaloituneet voimannäytöt johtavat vahingonlaukauksina oikeaan sotimiseen – tai hätäjarrutukseen sopimuksineen.

Hyvät kuulijat, 

Suomen lähialueeseen heijastuessaan pitkä eurooppalainen konflikti merkitsisi jännitteiden ja pakotteiden vuoksi lähialueemme taloudellisen aktiviteetin hyytymistä ja siis vientitulojen vähenemistä ja sotilasmenojen lisääntymistä sekä arvaamatonta yhteiskunnallista kehitystä. 

Kärjistyvien konfliktien ratkaisu suurvaltojen kesken sisältää myös riskin joutua perinteiseen tapaan kaupankäynnin kohteeksi - sitä todennäköisemmin mitä enemmän olisimme siinä vaiheessa oman alueen jännitteen vuoksi näkyvissä eli pelilaudalla.

Suomen ja Itämeren alueen tilanteen osalta voi siis sanoa, että täällä kylmän sodan jälkeiset poliittiset ongelmat on jo ratkaistu, mutta nyt meitä uhkaavat muiden alueiden ratkaisemattomat ongelmat. Se tarkoittaa etäisten ongelmien heijastumista myös pohjoiseen Eurooppaan. Sen torjuminen taas on periaatteessa mahdollista aktiivisella vakauspolitiikalla, koska alueemme epävakaus ei ole reaalisesti kenenkään etu. 

Suomella kuten muillakin länsimailla on, hieman yksinkertaistaen, käytettävissä kaksi turvallisuuspoliittista strategiaa.

Ensiksi, Suomi voi osaltaan toteuttaa ideologista universalismia eli ajatusta, että meidän tehtävämme on levittää omaa länsimaista malliamme yhä laajemmalle ja lopulta koko maapallolle. Se merkitsisi näillä nurkilla pitkäaikaista konfliktihakuisuutta Venäjän kanssa. 

Toiseksi, Suomi voi toteuttaa aktiivista vakauspolitiikkaa tavoitteena oman alueemme vakaus tasapaino ja sen hyväksyntä. Suomen osalta se tarkoittaa pitkän peruslinjamme mukaisesti pohjoisessa Euroopassa saavutetun vakauden suojaamista ja vahvistamista tinkimättä velvollisuudestamme ja oikeudestamme sanoa mielipidettämme silloin, kun kansainvälistä oikeutta tai itsenäisten valtioiden oikeuksia loukataan.

Kannatan siis osaltani aktiivista vakauspolitiikkaa, joka lähiympäristössämme merkitsee kylmän sodan jälkeen saavutetun vakauden vahvistamista.

Siksi Suomen turvallisuuspolitiikan tärkein konkreettinen tehtävä on nyt Itämeren alueen aktiivinen vakauspolitiikka.

Toisena tavoitteena on alueen nykyisen sotilaallisen voimannäytön eskalaation hillitseminen ja kääntäminen de-eskalaatioksi eli liennytykseksi.

Kolmantena ja kiireellisimpänä tavoitteena on kaikkien tahojen puolustusvoimien ammattilaisten sellaisen yhteydenpidon varmistaminen, ettei sekavasta puskemisesta ja voimannäytön eskalaatiosta seuraa vaarallisia vahinkoja.

Neljäs suuri ja aivan liikaa taka-alalle jäänyt aktiivisen vakauspolitiikan alue on positiivisten hankkeiden voimakas ja näkyvä toteuttaminen. Itämeren alueen vaikutuspiirissä asuu 90 miljoonaa ihmistä kymmenessä maassa, joiden viennin ja tuonnin hoitamiseksi merellä liikkuu jatkuvasti noin 2000 alusta. Meidän viennistämme alueelle menee noin 40 prosenttia.

Itämeren alue on täynnä mahdollisuuksia eikä ole minkään maan etu vaikeuttaa sotilaallisen jännityksen vuoksi sen luontaista taloudellista kehitystä.

Me tietenkin seuraamme kaikkia EU:ssa yhdessä sovittuja toimia.  Mutta myös itse EU:n Itämeristrategia on esimerkki siitä, ettei muiden alueiden ratkaisemattomien ongelmien tarvitse olla syy meidän alueella jo ratkaistujen ongelmien uuteen avaamiseen. Siksi neljäs aktiivisen vakauspolitiikan osa tulisi olla uudella voimalla Itämeren alueen kaikkien - sekä EU:n jäsenten että muiden - maiden poliittisen, taloudellisen, ekologisen ja kulttuurisen kanssakäymisen lisääminen.

Hyvät kuulijat,

Kaukaiset esi-isämme eivät aavistaneet tulleensa tänne Suomenniemelle myös tulevaan vanhan Rooman perillisten eli kristikunnan poliittisten mannerlaattojen saumakohdan viereen. Tuskin he myöskään arvasivat, että heidän jälkeläisistään näillä seuduilla kasvaisi kansakunta, joka sisäisiä ja ulkoisia haasteita kohdatessaan selvittäisi ne ja samalla aina kasvaisi entistä vahvemmaksi ja osaavammaksi kohtaamaan seuraavat haasteet 

Nämä nykyiset huolet ovat sittenkin noin keskikokoa edellisiin verrattuna. Siksi selvitämme myös tämän päivän haasteet ne yhdessä kohdaten, yhdessä pohtien, yhdessä päättäen ja yhdessä toimien.

Puhe Etelä-Pohjanmaan soteveteraanipiirin 50-vuotisjuhlassa

Maanantai 22.6.2015

Kaksi otetta kirkollisista ilmoituksista tältä vuodelta Seinäjoen seurakunnasta:

Ajasta iäisyyteen siirtynyt Tapani Kustaa Siirilä, 90 vuoden iässä. 

Kasteessa otettu seurakunnan jäseneksi Seela, Ida Emiliä Ala-Aho. 

Tapani Siirilässä läheiset menettivät rakkaansa. Me kaikki suomalaiset menetimme yhden kunniakansalaisistamme, sotiemme veteraaneista. 

Samaan aikaan pienokaisen syntymän myötä Mikko Ala-Ahon ja Enni Martinmäen perheessä koitti odotuksen ja ilon täyttymys. Meille muille suomalaisille Seela, Ida Emilia on yksi niistä noin 60.000 tuhannesta tänä vuonna syntyvästä toivon tähdestä, joille meidän on aikanaan vuoro jättää tämä maa. 

Tätä on sukupolvien vaihtuminen.

Tapani Siirilän ensimmäisiä elonpäiviä olivat edeltäneet itsenäisen Suomen synnyn korkeat, jopa myrskyisät, aallot. 

Kansallisromantikkomme Elias Lönnrot, J.L. Runeberg, Uuno Cygnaeus, Akseli Gallen- Gallela, Jean Sibelius ja monet muut olivat taiteen suurenmoisin saavutuksin herättäneet ja sytyttäneet kansakunnan. Hannes Kolehmainen oli juossut Suomen maailmankartalle, antanut intoa ja itseluottamusta

Maailman pauhatessa ympärillä, Suomessa toivo oli muuttunut todeksi. Vaikka kansakunta oli poliittisesti vielä kovin hajanainen, se oli valmis itsenäistymään joulukuun kuudentena 1917. Mutta ehyt se ei ollut.  

Juuri itsenäistynyt Suomi ajautui sodista synkimpään, kuukausien mittaiseen sisällissotaan, veli veljeä vastaan.

**

Tällaisen Suomen sarastukseen seinäjokelainen veteraanimme syntyi; kansalaissodan jättämän vähitellen hälvenevän trauman, mutta ennen muuta itsenäisyyden nostattaman toivon isänmaahan.

Veteraanimme varttuessa lapsesta nuoreksi ja kohta aikuisuuden kynnykselle haki kansakuntakin vielä monessa itseään.  Horjahdellen, mutta sivistyksen ja työn voimaan uskoen ja luottaen noustiin.

Yksi kansallisen nousun, sivistyksen ja yhtenäisyyden luomisen tärkeimmistä instituutioista oli koulu. 

Jo paljon ennen itsenäisyyttämme suomalaiset isät, äidit ja heidän johtajansa olivat J.V. Snellmanin sanoin oivaltaneet, että pienen syrjäisen maan kaikkinainen menestys on sen sivistyksessä.

Mutta suomalainen koulu ei vain sivistänyt, vaan se myös paikkasi kansalaissodan haavoja itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä. Paikallista kansakoulua kävivät rintarinnan talonpojan ja entisen torpparin pojat ja tytöt.

Niin monesta muusta tuon ajan maasta poiketen, Suomessa tie yliopistoihinkin alkoi yhä useammin riippua  nuoren lahjakkuudesta, eikä vanhempien varallisuudesta. Se puolestaan takasi sen, että edustajat talouden, hallinnon ja politiikan johtoon nousivat kansakunnan kaikista kerroksista.

 **

Kun sitten maailman myrskyt nousivat uudelleen 1930- luvun lopussa ja Suomi joutui sotaan, ristiriidat oli haudattu ja isänmaata puolustamassa oli yhtenäinen kansa.

Suomen ja koko maailman historiaan kirjoitettiin kohta uskomattoman uljas lehti. Jean Sibeliuksen jo vuosia aikaisemmin Finlandian säveliin nerokkaan taiteellisesti tiivistämä suurenmoinen tunnelataus levisi yli maailman: Pienen kansan urhoollinen taistelu sai noissa sävelissä koko maailmalta valtaisan huomion.

Suomalainen sotilas taisteli, torjui vihollisen ja turvasi itsenäisen isänmaan. Kymmeniltä tuhansilta se vaati suurimman mahdollisen uhrin. Sadattuhannet palasivat, osa haavoittuneina, Tapani Siirilä heidän joukossaan.

Isänmaan pelastamisen ainutkertaisen merkityksen ymmärtäminen on jokaiselle omakohtainen asia.

Olin 90- luvun alussa Suomen hallituksen edustajana tilaisuudessa seurata Viron itsenäistymisen juhlaa.

Kun näin sen hartauden ja liikutuksen, joka valtasi niin nuoren kuin vanhemmankin virolaisen, ymmärsin voimakkaammin kuin koskaan ennen, mitä oli ollut itsenäisyyden menettäminen ja sen takaisin saaminen puolen vuosisadan jälkeen. Ymmärsin sen, minkä kaiken Suomen veteraanisukupolvi oli meillä turvannut. 

**

Sodasta itsenäisenä selviytyneessä Suomessa aseet vaihtuivat auroihin. Suuri siirtolaiskysymys hoidettiin. Viimeisistä oikeista olympialaisista saatiin lisää itseluottamusta, innostusta ja myös tunnustusta. 

Alkoi 50- ja 60 – lukujen jälleenrakennus. Suomen sija kansojen joukossa oli asemoitava uudelleen. Nyt rauhan ja rinnakkaiselon pohjalle, vuodesta 1955 YK:n jäsenenä. 

Vaikka aivan välttämättömin, eli sotainvalidien asioiden hoito, oli jo sodan aikana saatu käyntiin, muiden rintamalla ja vastaavissa olosuhteissa maatamme puolustaneiden kohdalla asiat olivat pitkään toisin.

Rintamalta palanneille isänmaan jälleenrakentaminen oli tärkein asia. Siitä meidän, sodanjälkeisen sukupolven on annettava mittaamattoman suuri kiitos kunniakansalaisillemme.

Vasta 60- luvulle käännyttäessä, nousivat veteraanien asunto- kuntoutus- terveydenhoito merkittävämmin esille.   

Eri vaiheiden jälkeen vuonna 1964 Suomen Sotaveteraaniliitto sai nykyisen järjestörakenteensa. Liiton ensimmäiset piirijärjestöt perustettiin Etelä-Pohjanmaalle, Helsinkiin ja Pirkanmaalle vuonna 1965.

Viiden vuosikymmenen ajan täällä Etelä- Pohjanmaallakin on piiri- ja paikallistasolla tehty valtavan arvokasta työtä veteraanien yhteiskunnallisten oikeuksien ajamisessa.

On huolehdittu vähitellen ikääntyvistä veljistä ja siskoista, on koottu ja tallennettu veteraaniperinnettä ja ylläpidetty yhteenkuuluvuutta.

Kiitos veteraanijärjestöjen, veteraaniasian huomasi vähitellen myös valtiovalta.

Vaikka valtiovallan rooli veteraaniasian aineellisessa hoitamisessa on vuosikymmenten saatossa lisääntynyt merkittävästi, se ei ole vähentänyt veteraanijärjestöjen kasvanutta roolia erityisesti veteraanien sosiaalisen ja henkisen hyvinvoinnin vaalijana.

Suomen Sotaveteraaniliiton, piiri- ja paikallisjärjestöjen perustaminen ei tietystikään vähentänyt veteraanisukupolven roolia isänmaamme rakentamisessa 60- luvulta eteenpäin. 

60- luvun lopulta lähtien läpi 70- luvun elettiin suurten yhteiskunnallisten murrosten, reformien ja vähän radikalisminkin aikaa. Ja hyvä oli, että erityisesti 60- luvun lopun vasemmistoradikalismin noustessa veteraanisukupolven järjestäytyminen oli saatu hyvään alkuun. 

Läpi murrosten, osin sotakorvauksia varten kohonnut teollistuminen, sen laajeneminen ja nykyaikaistuminen loivat kuitenkin uutta aineellista perustaa ja menestystä. Maataloustuotanto kasvoi joidenkin mielestä liiankin suureksi. 

Kaikille, eikä koko Suomessa, sitä ei ollut kuitenkaan jaossa. Satojentuhansien oli lähdettävä työnhakuun Ruotsiin.

Viimeistään peruskoulu-, sosiaali- ja terveyspalvelu- uudistusten toteuttaminen muovasivat Suomesta nykykäsitteisen hyvinvointiyhteiskunnan. 

Presidentti Kekkosen ja Etykin ansiosta Suomi alettiin tuntea vähitellen myös Euroopan ja maailman rauhana rakentajana.

Mutta maalla ei ollut kuitenkaan malttia vaurastua. Elimme 80- lopun vuosina huikeasti yli varojemme. Suistuimme lamaan, nousimme sieltä ja liityimme vähän ristiriitaisin tuntein Euroopan unioniin. 

Nokian ja kännyköiden myötä otimme 2000- luvulle tultaessa paikkamme maailman kehityksen kärjessä. Mutta taaskaan ei meillä oikein ollut malttia vaurastua.

Niinpä vähän vaikeita ovat viime ajat olleet. Mutta uskon lujasti, että nousemme jälleen.   

Ulko- ja taruravallisuuspolitiikan suunnalta tiedämme tänään, että lämmin sää on kylmennyt.

Näissä oloissa on äärimäisen tärkeä asia, että Suomi on valpas ja että suomalainen sotilas kykenee puolustamaan isänmaataan, jos sellaiseen tarve tulee.

Olemme liittoutumattomia, jos se palvelee parhaiten asiaamme ja liittoudumme omista lähtökohdista, jos sellaisen tekeminen osoittautuu joku päivä välttämättömäksi.

**

Uskonkin, että kun Tapani Kustaa Siirilä ummisti muutama viikkoa sitten silmänsä, hän, maailmanpolitiikan vähän tummemmista pilvistä huolimatta, oli vakuuttunut siitä, että V.A. Koskenniemen sodan jo sytyttyä vuonna 1940, Jean Sibeliuksen Finladiaan kirjoittamista sanoista oli tullut totta: "Yön vallat aamun valkeus jo voittaa, Sun päiväs koittaa oi synnyinmaa". 

**

Ala-Ahon perheen Seela Ida Emilia saa aineellisesti sittenkin vauraan, yhteiskunnallisesti vakaan ja sivistyksellisesti valppaan ja valveutuneen isänmaan.

Olemme siis osa EU:a. Olemme menetyksistämme huolimatta edelleen maailman 30 vauraimman maan joukossa.

Olemme yksi maailman tasa-arvoisimmista ja turvallisimmista maista. Luetteloa monista hyvistä voisi jatkaa.

* * 

Olemmeko siis aikuissukupolvena tehneet tehtävämme?  Asuvatko Seela Ida Emilia ja uusimmat sukupolvemme ikuisessa onnelassa? 

Ei sittenkään!

Pääomat risteilevät tänään rajojen yli sinne, missä pikavoitot ovat suurimpia. Tavaratuotantokin hakeutuu rajoja kyselemättä nopein liikkein sinne, missä kannattavuus on paras. Työnjako maiden kesken muuttuu. Rajat madaltuvat.

Emme voi enää missään sulkea silmiämme yhteisiltä ongelmilta, esimerkiksi terrorismilta ja maailman ympäristöuhkilta emmekä sotilaallisen tilanteen kärjistymiseltä edes Euroopassa. Sota tai hurrikani maailman toisella puolella ovat reaaliajassa kaikkien katseltavana. 

Tiedonvälityksen ja teknologian vallankumous ovat tuoneet maat ja kansakunnat monessa – hyvässä ja pahassa - yhteen.  Globalisaatio, maailmanlaajuistuminen, kansainvälistyminen on tämän menon nimi.

Selvää on, että myös tulevaisuudessa meidän on kyettävä puolustamaan isänmaatamme. Samoin se, että myös meidän jälkeen tulevat ansaitsevat oman hyvinvointiyhteiskuntansa. 

Mutta tämän kaiken ohella on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että meidän sukupolvemme tunnustaa yhtä aikaa paikallisuuden, isänmaallisuuden ja kansainvälistymisen lapsemme ja tulevien sukupolvien kasvattamisessa.

Juuri teidän, kunniakansalaistemme veteraanijuhlassa, haluan korostaa tässä tehtävässä, oikeaan kansainvälistymiseen kasvattamisessa, erityisesti koulun merkitystä.   

70- luvun radikalismin vuosina opetettiin mieluummin kuin kasvatettiin. Arvoista ei perustettu.  

Toki tänäänkin suurten tieto- ja taitomäärien puolesta puhuvat – sinänsä aivan oikein - elinkeinoelämän tarpeet. Nopeasti muuttuvassa maailmassa suurestakaan tietomäärästä ei ole kuitenkaan hyötyä, ellei nuori osaa kohdata odottamattomia tilanteita ja tehdä niihin liittyviä ratkaisuja omien arvojen ja ihanteiden pohjalta. 

Ministerikokemukseni elinkeinoelämän parissa on vain vahvistanut käsitystäni siitä, että koulutusjärjestelmällä tulee olla tuotantotehtävän ja siinä tarvittavien tietojen ja taitojen antamisen ohella kaksi muuta kivijalkaa: sivistystehtävä sekä yhteisöön, paikalliseen, kansalliseen ja maailmanlaajuiseen yhteisöön kasvattamistehtävä. 

Tärkeää siis on, että opetamme nuoremme myös kansainvälistymään ja kohtaamaan maailman supistumisen, maapallomme olot ja ongelmat.  Aivan erityisen tärkeää on, että nuoremme tekevät tämän kirkkaille arvoille ja ihanteille rakennettu kompassi kädessään.  

Kristillissiveelliset ihanteet ja arvot, oikeat käsitykset hyvyydestä, totuudesta ja kauneudesta sekä toisen ihmisen huomioiminen lähellä ja kaukana ovat tällaisen kompassin kelpo ainespuita. Samoin tietoisuus omista juurista ja isänmaasta.  

Viestini on siis, etteivät isänmaallisuus ja kansainvälisyys ole vahvan arvoperustan omaavalle toistensa vastakohtia, vaan toistensa välttämättömiä täydentäjiä. Juurensa, itsensä ja isänmaansa terveellä tavalla tunteva kykenee antamaan enemmän myös muille, ymmärtämään paremmin myös muita, menettämättä itse mitään.  

Sellainen asenne voisi olla myös pienen pieni askel kohti ihmiskunnan ikuisen toivon täyttymistä, sen, että sodat maailmasta voisivat väistyä ja rauha saada sijansa. 

**

Arvoisa yleisö!

Veteraanimme veivät aikoinaan sukupolvien viestikapulaa juoksuhaudoissa, taistelutantereilla ja sen jälkeen isänmaamme uudisrakentamisessa.

Poisnukkuneiden jälkeen meidän vastuulla on nyt saman tekeminen rauhan oloissa.

Monien muiden haasteiden ohessa meidän on selviydyttävä kansainvälistymisen uhkista ja kyettävä hyödyntämään sen tarjoamat suuret mahdollisuudet meille ja koko maailmalle. 

Kysyin nuorimmalta tyttäreltämme, juuri lapsen synnyttäneeltä 27 -vuotiaalta Tuulimarilta, kuka tai ketkä tämän päivän säveltäjistä ja sanoittajista voisi opastaa vuosiksi eteenpäin Seela Ida Emilia Ala-Aholle ja muille tänä vuonna syntyville jotain sellaista mitä J. L. Runeberg, V.A. Koskenniemi ja Jean Sibelius antoivat nyt väistyvälle sukupolvelle.   

Klassista musiikkia hyvin tuntevan Tuulimarin vastus oli yllättävä: Sami Hurmerinnan sävellys ja Mikko Alatalon sanoitus Hymypoika, jonka Maarit Hurmarinta levytti kohta pari vuosikymmentä sitten.

Ole nuori aina reilu, rohkea ja katso valoon päin.

Näin sanoit mulle Hymypoika, ystäväin.

Sä maailmaa paranna, mut muista, ett ihmiselämässä, et ilman ystävää.