Halukkaat voivat vivuttaa !

Share |

Maanantai 24.9.2012


 

Samalla kun Suomen ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb vakuuttelee maailmalla, että eväät eurokriisin voittamiseksi ovat käsissä, tositilanne taitaa olla toista maata.

Viestit Kreikasta, Espanjasta, Portugalista  ja Italiastakin ovat monin kohdin valitettavan huonoja. Näistä jokaisessa budjettialijäämät ovat liian suuret.  Eikä yhdenkään maan  talous kasva. Yhdessä Saksan ja Ranskan kanssa nämä tukeamme jo saavat, tai sellaiseksi tulollansa olevat, etsivät nyt ratkaisuja velkaongelmiin vanhoista keinoista. Euromaiden yhteisvastuu on näiden etsintätoimien yhteinen nimittäjä.

Nyt esillä on jälleen vivuttaminen. Pysyvän kriisirahaston EVM:n tulevasta lainapotista saataisiin sillä paljon enemmän irti kriisimaiden rahoittamiseksi. Kun euromaat panisivat ”apurahastoon”  esimerkiksi 250 miljardia euroa, saataisiin sen avulla vivutettua muun maailman sijoittajilta esimerkiksi kolminkertainen määrä. Niinpä esimerkkini ”apurahastossa” olisi tuota pikaa  1.000 miljardia euroa.

Pikaisella vilkaisulla ideahan näyttää nerokkaalta. Mutta ei se sitä ole. Jotta muun maailman sijoittajat lähtisivät mukaan ne tulevat taatusti edellyttämään ainakin riskinkantoon eriytettyä järjestystä. Yksi kaavailtu malli on sellainen, missä euromaat kantaisivat ensin riskivastuut koko ”apurahastoon” sijoittamallaan pääomalla. Vasta sen yli menevistä tappioista vastaisivat sitten muut.

Käytännössä tämä tarkoittasi sitä, että vaikka esimerkiksi Suomen väliaikaisen ja pysyvän kriisirahaston yhteensä noin 20 miljardin euron suuruiset vastuut mallissa eivät kasvakaan, riskit kasvavat sitäkin enemmän.

Suomen on sanouduttava irti  kaikista uusista kriisimaiden  rahoitussitoumuksista. Ellei näin menetellä tulemme todellakin solmineeksi itsemme sellaisiin vastuisiin, että federalistit saavat tahtonsa läpi. Kun siis yli varojensa eläneiden maiden ja niitä rahoittaneiden lähinnä saksalaisten, ranskalaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten sijoittajien vastuut on siirretty myös suomalaisten veronmaksajien vastuulle, saavat puheet pankkiunionin, finanssiunionin ja poliittisen unionin välttämättömyydestä uutta vauhtia.

”Liittovaltiokehitykselle ei ole vaihtoehtoa” kaikuu jo nyt monilla suunnilla. Olen erittäin vakuuttunut, että muiden pohjoismaiden ja englantilaisten tapaan suomalaisten ylivoimainen enemmistönei tätä halua. Kansanäänestykselle on annettava siksi sija heti, kun perustamissopimuksen rajoja aletaan kolkutella.     

Siis, nopeasti ja selvästi Suomen ”piikki kiinni”. Halukkaat ja kriisin aiheuttaneiden maiden rahoittajat ja niiden kotivaltiot vastatkoon ottamistaan riskeistä.