Olen onnellinen mies!

Perjantai 2.9.2011

Kansanedustaja Mauri Pekkarinen, Miestenillassa teemalla Mies elämän pelikentillä, Jyväskylän jäähallissa pe 2.9.2011.

Olen onnellinen mies !

Hän tuli kotiimme Peltolaan aina jouluna viikoksi, kesällä kuukaudeksi, joskus pääsiäisenäkin. Me lapset odotimme häntä aina kovasti.

Hänenkin syntymäkoti oli Peltola. Hän oli isäni sisko,. 14-vuotiaana kätensä poliossa täysin menettänyt, syvästi uskovainen Meimi-täti.

Vakaumuksena voimalla ja vahvalla itsetunnolla hän uskalsi Helsinkiin. Hän menestyi elämässään monilla mittareilla mitaten hyvin.  

Perheettömälle ja valtavan iloiselle Meimi-tädille me lapset olimme todella tärkeitä.

Lähes päivälleen kaksi vuotta siten edesmenneen tädin missio – tehtävä jonka hän koki pysyvästi omakseen – oli kertoa lapsille Raamatusta, Jumalan sanasta, Jeesuksen teoista ja ohjeista sekä  aina ja kaikkialla olevista enkeleistä.

En muista Meimin lukeneen meille lapsille koskaan raamattua. Myöhemmin tulin tietämään, että yksin hän luki sitä paljon. Hän kertoi Raamatun tapahtumat omin sanoin, monesti kinnulalaisten arkeen ja juhlaan äärettömän taitavasti ne kietoen.

Siinä missä koulu-uskonto jätti oppiaineen vähän kaukaiseksi, siinä Meimi-täti toi  kristillisen  sanoman  omassa henkilössään, esimerkillään ja elävällä kerronnallaan, suoraan meidän lasten sydämiin.

 

Meimi- tädin opetus

Mikä oli Meimin sanoma ja minkä jäljen se jätti?

Luulen, että opin siitä kaikesta jo varhain jäsentämään omalla lapsen tavalla asiat jotenkin niin,

- että Jumala on jossain olemassa,

- että hänen sanastaa me löydämme oikean ja väärän, että hän ohjaa, opettaa ja varjelee, on ankara, mutta armahtaa.

- Jeesuksen syntymä kiinnosti, mutta ylösnousemus mystifioitui ja sotkeutui jo varhain  epäilyyn ja uskoon, uskoon ja epäilyyn tuonpuoleisesta elämästä.

Viimeistään tässä vaiheessa on syytä muistaa oma äiti ja isä. Totta kai varsinkin edelleen voimissaan oleva äiti oli lapsuuteni ylivoimaisesti tärkein henkilö. Hän vaikutti viime kädessä siihen henkiseen perintöön, jonka kotoani sain.

Mutta juuri tässä tilaisuudessa Meimi-täti siksi, että hän oli varsinkin kotini hengellisen perinnön arkkitehti. Meimi-täti oli näet äidistänikin kymmenen vuotta vanhempana ja hengellisesti valistuneena auktoriteetti, jonka moniin oppeihin juuri äitini  tukeutui omassa kasvatustyössään.

”Mitähän Meimikin tästä ja tästä sanoisi” tai ”Näin Meimikin tämän asian tekisi”, hän tapasi sanoa.

Monessa toki kasvoin nuoruusikään tultuani täysin erilleen Meimi-tädin opetuksesta. Paljossa näin kävi varmaan siksi, että vanhempani luottivat poikansa valintoihin ja osasivat siivilöidä siitä sen, mitä itsekin pitivät Meimin opetuksessa liian tiukkana.

Tykkäsin tanssista, tytöistä, Betlesista ja seurasin nuorisomusiikin uusinta kärkeä. Enkä halunnut olla raivoraitis, vaikka en koskaan juopotellutkaan.

 

Vuorisaarna ja rakkauden kaksoiskäsky

Mutta sittenkin, tarinassani Meimi-tädistä tärkein sanoma ovat ne monet normit, tavat, ihanteet, arvot ja arvostukset, joiden eettisen ja moraalisen koordinaatiston ymmärsin vasta aikuisena olevan Jumalan sanassa ja Raamatussa.

Monia niistä valinnoista, joita elämänkaareni eri vaiheissa olen tehnyt, en ole niiden tekohetkellä tunnistanut olevan jollakin tavalla seurausta tai yhteydessä Raamatun sanaan tai edes Meimi-tädin ja kodin siitä antamaan opetukseen.  Näin paljolti kaiketi siksi, että varsinkin monet Jeesuksen opetukset Meimi kertoi  elävästi eikä suinkaan niiden raamatullisilla nimikkeillä.  .

-  ”Jos toivot, että kaverisi huomioi sinut tai tekee sinulle hyvän teon, tee sinäkin niin hänelle”,  ”heikommasta on aina huolehdittava”, tai  ”Hyvä on jaettava kaikille tasan, jos se on yhdessä ansaittu!”   

Vasta vuosien päästä ymmärsin tuon ensimmäisen sanoman, jonka Meimi opetti kerta toisensa jälkeen erilaisin esimerkein Jeesuksen vuorisaarnan ”rakkauden kaksoiskäskyn” sanomaksi.

Tämän sanoman jotenkin sisäistämisellä oli luullakseni suuri merkitys oman poliittisen heräämiseni taustalla.

En ollut yliopisto-opintojeni alussa sitoutunut mihinkään poliittiseen suuntaukseen. Päinvastoin, tunsin tuossa vaiheessa suorastaan halua irtaantua kodin lieasta, vaikka perheenjäsentemme keskinäiset suhteemme olivatkin erittäin hyvät. 

Yliopistomaailman radikalismi herätti minussakin arvojen ja aatteiden pohdinnan. Tuon ajan teemoja olivat kysymykset tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, kansainvälisestä solidaarisuudesta ja veljeydestä.  

Minun tulkintani lähimmäisen rakkaudesta, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta ei poliittisessa mielessä  perustunut tietoiseen tulkintaan vuorisaarnaan tai mihinkään muuhunkaan Raamatun opetukseen . En sitä tiennyt, että tuossa tai tässä valinnassani seuraan vuorisaarnaa.

Näin jälkikäteen katsoen, arvojeni selkiytymisen ja valintojeni perusta oli kuitenkin uskomattoman vahvasti siinä eettisessä koodistossa, jonka olin Meimi-tädin ja kodin opetuksesta sisäistänyt, koodistossa, jonka vahvana tukipilarina oli  tätini tulkinta vuorisaarnasta ja sen kaksoiskäskystä. 

Olen sittemmin ymmärtänyt, että  vuorisaarnan  rakkauden kaksoiskäsky  on tarjonnut monille poliittisille liikkeille eettisen ja moraalisen perustan.

Sen tulkinnat erilaisissa poliittisissa liikkeissä ovat vähän erilaiset. Tämä seikka ei mielestäni vähennä sen arvoa yhteiskuntien kehityksen suuntaviittana.

Vuorisaarnan  rakkauden kaksoiskäsky, vaikka siitä onkin  niin monta poliittista oikeata tulkintaa, on yksi tärkeimmistä asioista, jotka yhdistävät koko länsimaista  yhteiskuntajärjestelmää ja arvoperustaa.      

 

Uutteruuden etiikka                              

Yhteiskunnalliseen  toimintaani on –vuorisaarnan ohella - vaikuttanut kuitenkin myös toinen Meimi-tädin ja kodin opetus: ahkeruuden, itsensä likoon panemisen ja yrittämisen kunnioitus, uutteruuden etiikka. 

Meimi-täti ei jättänyt epäselväksi sitä, että uutteruus ja ponnistelu  ovat nekin hyveitä, joista Jumala tykkää ja mistä Jeesus opetti. Silti  ne eivät tuntuneet lapsesta lainkaan mukavilta, .kun sen opin oikeutuksen tunsi olevan niiden pyyntöjen ja käskyjen taustalla, joilla maalaistalossa piti jo lapsena osallistua moniin työtehtäviin.

Mutta, kun uutteruudesta ja ponnisteluista oli kuitenkin seurauksena palkitseminen, jota sitäkin se Taivaan Isän piti Meimin mukaan hyvänä, kertomukset kirjautuivat jonnekin nuoren pojan tajuntaan tai arvopohjaan.  

Ahkeruus, yrittäminen, kilpailunhaluisuus ja ponnistelu iskostuivatkin jo varhain omaan elämäntapaani ja asenteisiini. Se näkyi ensin jo lapsuus- ja nuoruusvuosina urheilussa ja sittemmin aikuisiässä juuri politiikassa ja sen toimintatavoissa. 

Raamattuun ja Jumalan sanaan näidenkin hyveiden yhteyden ymmärsin senkin vasta paljon myöhemmin. Sen, että Jumala loi ihmisen maan päälle viljelemään ja varjelemaan. Työ, ahkeruus, ponnistelu ja meidän aikamme termillä sanottuna,  yrittäjyys, tuli keskeiseksi osaksi ihmisen elämää ja tehtävää maan päällä.

Vasta aikuisiässä siis ymmärsin ensi kertaa uutteruuden etiikan kristillisen perustan; työn  merkityksen ihmiselle, sen, kuinka välttämätöntä yrittäjyys on kaikille uuden luomiselle ja kehitykselle ja sen, ettei menestyminen ja siitä kohtuullinen palkitseminen ole väärin.

 

Arvovalintojen yhteensovitus

Nämä kaksi arvomaailmani muotoutumisen eettistä tai jopa hengellistä peruspilaria, uutteruuden ja siitä palkitsemisen etiikka ja rakkauden kaksoiskäsky  eivät aina ole  sopineet saman rakennelman perustaksi. Toisen orjallinen noudattaminen lyö toista korvalle.           

Esimerkiksi kelpaa kysymys, kuinka pitkälle ahkeruus ja yrittäjyys pitää palkita ja kuinka paljon niillä saadusta hyvästä pitää leikata lähimmäisenrakkauden nimissä toisen hyväksi.

Raamatusta prosenttilukuja tai euroja ei kuitenkaan löydy. Liioin minun muusta hengellisestä perinnöstäni ei löydy yhtä tarkkaa vastausta.  En voi sanoa, etteikö minulle olisi  annettu kasvatuksessa sellaisia eettis-moraalisia jopa hengellisiä työkaluja, jotka auttavat  tällaisten kysymysten ratkaisemisessa.  

Mutta senkin voin sanoa, että ilman johdatusta,  omia ja toisten rukouksia, taito noiden työkalujen käyttöön tylsyy.

 

Viestikapulaa pitää viedä

Olen onnellinen mies. Minulla on suurenmoinen vaimo ja perhe,  lapsia ja lapsenlapsia, työ ja toimeentulo. Opin heiltä joka päivä jotakin.

Luulen kuitenkin, että paljosta kokemastani ja näkemästäni huolimatta, sukupolvien välisessä viestikapulan vaihdossa en ole yltänyt siihen, mihin yksi pienimistä, invalidisoitunut , itseoppinut ja valistunut tätini ylsi.

En ole siis osannut välittää niitä arvoja ja ihanteita, saamaani henkistä ja hengellistä perintöä seuraaville sukupolvilleni niin kuin pitäisi.

Vasta varttuneemmalla iälläni olen ymmärtänyt, että niin kauan kuin viestikapula pysyy kädessämme, meistä jokaisen kannattaa parantaa suoritustamme.

Tämän ymmärtämistä ja tärkeyttä on syventänyt monien asioiden näkeminen uudella tai voimakkaammalla tavalla:

- kun nousen Vaaruvuoren laelle ja katselen Päijännettä,

- kun astun Pietarin kirkkoon ja katson Michelangelon  suurenmoista ylistystä Luojalle,

- tai, kun kuuntelen Oskar Merikannon ja Eino Leinon hienoa taideteosta: ”Oi kiitos sa Luojani armollinen”, olen varma, että kaiken takana on ihmistä paljon suurempaa.