EU:n aluepolitiikka vääristää kilpailua

Share |

Tiistai 7.3.2017


”Aluepolitiikka on vanhanaikaista ja rahojen tuhlaamista”. ”Valtion ei pidä ohjailla aluepolitiikalla markkinoita”. Suunnilleen näin vaativat monet liberaalin markkinatalouden tukijat.

Perinteisesti sana ”aluepolitiikka” on tarkoittanut julkisen vallan aineellisia toimia alueellisten erojen kaventamiseksi.

Suomessa tällaisten politiikkatoimien kärki oli 1970-luvun alusta lähtien heikompien alueiden yritysten ja elinkeinopolitiikan edellytysten tukemista.

1990-luvun alusta lähtien alettiin puhua – aivan oikein – aluekehittämisestä eli koko maan eri alueiden vahvuuksien tunnistamisesta ja niiden kehittämistoimista. Tässä vaiheessa alkuperäisellä aluepolitiikalla, eli heikoimpien tukemisella – tasauksella – oli vielä vahva rooli osana ”aluekehitystoimia”.

Nyttemmin ”aluekehitys” ymmärretään yhä yleisemmin kehittämispolitiikkana ilman sanottua alueellista tasausta. Valtio ei tasaa juurikaan enää.

Kuntien valtionosuusjärjestelmä antaa eniten heikoimmille julkisten palvelujen tarjonnassa. Joskus valtion budjeteissa harkinnanvaraisia infrainvestointeja kohdennetaan lisäksi heikoimmille alueille.

Toisaalta valtio on vetänyt työpaikkansa liki tyystin pienemmiltä suuremmille paikkakunnille, minne myös muut investoinnit keskittyvät.

Yritystoimintaan kohdistuvat alueperusteiset tuet on Suomessa ajettu alas, noin 100 miljoonaan euroon vuodessa. Ne ovat paljon pienemmät kuin muutamaan suureen keskukseen kohdistuva teknologia- ja innovaatiorahoitus.

Muita kuin maatalouselinkeinoja edistävän varsinaisen aluekehittämisen Suomi on integroinut vahvasti osaksi EU:n alue- ja rakennepolitiikkaa, nykyisin koheesiopolitiikkaa.

Vuosina 2014–2020, EU:n uudella ohjelmakaudella, unioni käyttää koheesiopolitiikkaan 350 miljardia euroa, kolmanneksen kaikista menoistaan.

Tuosta niin sanotut koheesiomaat, joiden väestönosuus EU:n koko väestöstä on 24,6 %, saavat noin 69 % ja muut maat, joiden väestöosuus on 75,4 %, saavat 31 %.

EU:n koheesiopolitiikan tarpeisiin Suomi lähettää EU:lle joka vuosi noin 600 miljoonaa euroa ja saa takaisin oman aluekehityksemme tarpeisiin 200 miljoonaa euroa. Saantosuhde huononi selvästi vuoden 2013 neuvotteluissa.

Tämä EU-maiden raju tasaus sopii hyvin samoille suomalaisille poliitikoille, jotka suhtautuvat nuivasti kansalliseen tasaukseen, aluepolitiikkaan.

Asukasta kohti EU-tuki on enimmillään 350–385 euroa, kuten esimerkiksi Virossa tai sen kaltaisissa maissa.

Suomeen yhteistä EU:n aluerahaa virtaa alle kymmenesosa tuosta eli keskimäärin 33 euroa asukasta kohti.

Lapissa ja Itä-Suomessa vastaava tuki on 106 euroa, eli alle kolmannes siitä, mitä se on Baltian maiden parhaimmilla alueilla ja alle puolet Puolan, Tshekin ja muiden itäisten Keski-Euroopan tukitasoista.

Rahamäärällä mitaten suurin EU:n aluerahan saaja on Puola. Vuonna 2015 se sai noin 12,4 miljardia euroa.

Mielenkiintoista on havaita, että esimerkiksi EU:n vahvimmissa maissa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa on alueita, joissa tukitaso on suurempi kuin Keski-Suomessa.

En siis jaa käsitystä, että EU:n aluepolitiikka, koheesiopolitiikka, pitäisi nähdä jotenkin modernina, samalla kun oman maan sisällä tasausta pidetään vanhanaikaisena!

EU-naapureiden välillä näin suuri tasaus vääristää kilpailua. Ja sehän näkyy jo nyt investointien virtana meiltä ulos.

MAURI PEKKARINEN

kansanedustaja (kesk.)

kuntavaaliehdokas

Jyväskylä